Suomi on henkisesti palaamassa takaisin mustavalkoiseen aikakauteen. Olemme matkalla yhteiskuntaan, jossa sinut määritellään jonkinlaiseksi asemasi, uskontosi, syntyperäsi, ihonvärisi tai arvomaailmasi vuoksi. Tässä kahden totuuden maassa elää vain oikea- tai vääräuskoisia. Kummankin oma totuus on niin vahvaa ja tunneperäistä, että toisinajattelijasta syntyy itselle vihollinen.
Vihollista vihataan vihapuhein ja jopa -teoin. Meille luodut viholliskuvat jakavat kansan kahtia tehokkaasti – arvoliberaaleihin tai arvokonservatiiveihin, suvaitsevaisiin tai suvaitsemattomiin, vastuullisiin ja vastuuttomiin. Löydämme vihollisleirien ansiosta asiassa kuin asiassa nopeasti syypäät, muista kuin itsestämme. Se edesauttaa henkistä taantumaamme.
Suomessa ei käydä kunnollista keskustelua pakolaisuudesta. Meille on mediassa tarjolla rasismia ruokkivia keskustelijoita tai ongelmilta silmänsä sulkevia äärisuvaitsevaisia. Suurin osa suomalaisista ei löydä paikkaansa näistä leireistä. Valtaosa meistä kavahtaa ulkomaalaisvihaa lietsovia avauksia ja tuomitsemme rasismin.
Samaan aikaan moni on kuitenkin huolestunut Eurooppaan tulevista pakolais- ja siirtolaisvirroista. Tuntuu, että tilannetta ei hallitse kukaan ja on vaikea nähdä, mihin tämä kaikki johtaa.
Osa kansalaisista on hämillään ristiriitaisista tunteistaan, joita joskus syntyy arkisissa kohtaamisissa vieraasta kulttuurista tulleen kanssa. Erityisen vaikeita monelle ovat tilanteet, jossa suomalaiset arvot joutuvat vastakkain vieraan kanssa. Esimerkiksi suomalainen tasa-arvo ja naisen asema voi olla jossain kulttuurissa tai uskonnossa vierasta. Se voi aiheuttaa arkielämässämme ongelmia, jos emme käy avointa yhteiskunnallista keskustelua näistä kohtaamisista ja kulttuurien eroista.
Yhteiskuntamme yhteiset pelisäännöt on tehtävä kaikille selviksi. Suomessa esimerkiksi päiväkodin naistyöntekijän on lupa odottaa itseään kohtaan kunnioittavaa käytöstä sellaiseltakin mieheltä, jolla on vaikeuksia asioida naisen kanssa uskontoonsa vedoten. Kun keskustellaan hänen lastensa oppimisesta ja hyvinvoinnista, työntekijä sukupuolestaan riippumatta kohtaa lapsen vanhemmat kasvatuksen ammattilaisena ja asiantuntijana. Sellaisena myös kaikkien lasten vanhempien on päiväkodin työntekijän syytä Suomessa kohdata.
Yksilöissä ja perheissä on elämäntapa- ja arvoeroja niin Suomessa kuin muissakin kulttuureissa. Pakolaisuuden ongelmien ja kulttuurierojen esille nostaminen ei ole suvaitsemattomuutta. Se on kuitenkin tehtävä vastuullisesti ja muita leimaamatta. Esimerkiksi pakolaisten korkea työttömyys ei kerro kaikkien haluttomuudesta työn tekemiseen, vaan tarpeesta kehittää kotouttamistamme ja asenteitamme.
Väärien tietojen ja turhan hysterian levittäminen lisää vastakkainasettelua ja turvattomuutta yhteiskunnassa. Hyvä tahto auttaa vaikeidenkin asioiden ratkaisussa – myös maahanmuutossa. Hyvän tahdon lisäksi tarvitsemme kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.
Kuuntelin jokin aika sitten nuorta naista, jonka sanat pysäyttivät. ”En enää jaksa pelätä. En halua pelätä sitä, onko minulla töitä, jotta voin maksaa perheeni elämisen tai saako mieheni tässä kuussa riittävästi työtunteja asuntolainamme maksamiseen. Enkä halua pelätä, ettei tummaihoinen adoptiolapsemme saa elää turvassa ja rauhassa Suomessa”, nainen kertoi kyyneleet silmissään.
Minäkään en halua elää tällaisessa Suomessa, jossa tulevaisuutta rakennetaan pelon ilmapiirillä.
Tämän mustavalkoisen maailmamme ääripäitä yhdistää kuitenkin yksi asia ja se on otettava vakavasti. Se on huoli. Suomalaisilla on huoli omasta perheestään, hyvinvoinnistaan, taloudestaan, työpaikastaan, yrityksestään, suomalaisuudesta ja Suomesta. Suomalaisilla on samalla myös huoli sodan alle jäävistä kansoista ja ihmisten kärsimyksistä.
Vastaus suomalaisten huoleen ei saa olla ihmisten jakaminen eri leireihin, vaan kokoaminen yhteen. Hyvän tulevaisuuden voi luoda vain lisäämällä ihmisten luottamusta yhteiskuntaan, ei kasvattamalla pelkoa ja vihaa. Viha synnyttää vain lisää pelkoa ja vihaa. Sellaisessa Suomessa ei halua asua suomalainen – eikä ulkomaalainen.
