Vanhustenhoito on Suomessa kriisissä. Vaikka hyvää hoitoa ja inhimillisiä hoivapaikkoja on paljon, kuulemme liian monta tarinaa ympäri maan vanhusten kaltoinkohtelusta tai säilömisestä yksin kotiin tilanteissa, joissa he eivät tosiasiassa enää pärjää kotona.
Sadat hyvät hoitosuhteet eivät oikeuta yhtäkään vanhuksen heitteillejättöä. Omaisten huoli on näkynyt yhteiskunnassamme jo pitkään. Hoitajien hätähuutoon havahduttiin taas tällä viikolla.
Valviran tuore selvitys nostaa esiin vanhusten kaltoinkohtelun ympärivuorokautisissa yksiköissä. Valviran tekemään kyselyyn vastasi yhteensä 7 406 sekä yksityisellä että julkisella puolella työskentelevää vanhustyön työntekijää. Kyselyn tulokset ovat hälyttävää luettavaa.
Jopa 93 prosenttia kyselyyn vastanneista oli havainnut työpaikallaan jonkinlaista vanhusten kaltoinkohtelua. Neljäsosa oli havainnut yksikössään karkeaa, epäasiallista tai lapsenomaista kielenkäyttöä päivittäin. Viidesosan mukaan taas jokapäiväistä oli määräily, rankaiseminen tai moittiminen.
Tätä hoitajien kertomaa ei voi sivuuttaa.
Vanhustenhuolto on viime vuosien aikana muuttunut kokonaisvaltaisesta hoivasta työlistan mukaisten hoitotoimien suorittamiseen. Osittain olemme juuri tavoitelleet hoivan sijaan tehokasta ja tuottavaa hoitoa, jossa päämääränä on iäkkään omatoimisuuden tukeminen.
Tavoite ei ole väärä, mutta toteutus on viime vuosina alkanut ontua. Koska hoitajalla on yhä vähemmän aikaa yksittäiselle vanhukselle, on ajauduttu vain suoriutumaan mahdollisimman nopeasti välttämättömistä tehtävistä. Lyhyessä hoitoajassa ehditään huolehtia työlistan mukaisesti esimerkiksi pesuista, vaatteiden päälle auttamisesta ja lääkkeiden ottamisesta. Sosiaalipalveluille ominaista ja tärkeää huolenpitoa ei kuitenkaan aina enää kiireessä tehdä.
Huolenpito pitää sisällään ajatuksen ihmisestä itsestään ja hänen ympäristöstään huolehtimisesta. Se on kuulumisten kysymistä tai kiireetöntä vierelle istumista pahana päivänä. Se on yhteinen, hyvää mieltä tuova lauluhetki tai soitto omaiselle silloin, kun huoli vanhuksesta alkaa kodin sotkuisuuden takia herätä.
Huolenpito on vastuun ottamista apua tarvitsevasta ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan kokonaisuudessaan, ei vain aamuvuoron työsuorituksien hoitamisesta. Meille kaikille tärkeää on toisen ihmisen osoittama huomio, kosketus olkapäälle tai päivittäinen sosiaalinen kanssakäyminen – myös vanhuksille.
Huolenpito jää pois, kun työmäärä on liiallinen. Jos elintoimintoihin vaikuttavat lääkkeet jäävät ajallaan antamatta, sen seuraukset näkyvät nopeasti.
Huolenpidon taas voi aina siirtää seuraavaan päivään ja viikkoon ilman, että siitä jää näkyvä jälki. Asiaan havahdutaan vasta vanhuksen mielialan tai toimintakyvyn laskiessa.
Kiireessä kukaan ei ole enää huolehtinut siitä, miten ikäihminen tosiasiassa voi. Arjen resurssipulassa ollaankin ajauduttu kauas ylätason tavoitteesta tukea ikäihmisen omatoimisuutta ja hyvinvointia.
Ketään ei yllätä se, että Valviran kyselyssä työntekijät kokivat kiireen ja resurssipulan lisäävän kaltoinkohtelun riskiä. Kun työntekijät katsoivat, että yksikön henkilökunnan määrä oli liian vähäinen, he näkivät myös kaltoinkohtelua esiintyvän selvästi enemmän. Silloin otteet auttamistilanteissa muuttuvat kovakouraisemmiksi, vanhuksen sairauteen liittyvästä häiriökäyttäytymisestä rangaistaan tai märissä housuissa apua joutuu odottamaan häpeissään kohtuuttoman kauan.
Vanhuspalveluiden nykytila ja tulevaisuus on varmasti yksi yhteiskuntamme tärkeimmistä ratkaisua odottavista kysymyksistä. Väestö ikääntyy ja apua tarvitsevan vanhusväestön määrä lisääntyy. Samaan aikaan säästämme mm. vähentämällä työntekijöitä hoitajamitoituksia alentamalla. Kuitenkaan vanhustenhuollon vakavia ongelmia ja puutteita ei voi enää sivuuttaa.
Johtamiseen, työn organisointiin ja koulutukseen on kiinnitettävä enemmän huomiota. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Myös lailla on varmistettava, että hoitavia käsipareja on riittävästi.
Vanhustyön hätähuutoon on vastattava.
