Vanhustenhoito on Suomessa kriisissä. Vaikka hyvää hoitoa ja inhimillisiä hoivapaikkoja on paljon, kuulemme liian monta tarinaa ympäri maan vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisissa yksiköissä tai säilömisestä yksin kotiin tilanteissa, joissa he eivät tosiasiassa enää pärjää kotona. Tuhannet hyvät hoitosuhteet eivät oikeuta yhtäkään vanhuksen heitteillejättöä. Omaisten huoli on näkynyt yhteiskunnassamme jo pitkään. Myös hoitajien hätähuutoja on kuultu pitkään.
Valviran jo 2016 tekemä selvitys nosti esiin vanhusten kaltoinkohtelun ympärivuorokautisissa yksiköissä. Valviran tekemään kyselyyn vastasi tuolloin yhteensä 7 406 sekä yksityisellä että julkisella puolella työskentelevää vanhustyön työntekijää. Kyselyn tulokset olivat hälyttävää luettavaa. Jopa 93 % kyselyyn vastanneista oli havainnut työpaikallaan jonkinlaista vanhusten kaltoinkohtelua. Neljäsosa oli havainnut yksikössään karkeaa, epäasiallista tai lapsenomaista kielenkäyttöä päivittäin. Viideosan mukaan taas jokapäiväistä oli määräily, rankaiseminen tai moittiminen. Tämä hoitajien kertoma sivuutettiin tuolloin.
Viimein kaikesta tästä, mitä vanhuspalveluissa on pelätty jo vuosia, on syntynyt koko maan laajuinen kohu. Toivon, että nyt viimeistään jokainen laiminlyönti tulee esille niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella. En ymmärrä vetoomuksia olla puhumatta alan ongelmista maineriskin takia. Ei tämä keskustelu alan houkuttelevuutta heikennä, vaan se todellisuus, jonka vanhukset, opiskelijat ja alan työntekijät ovat kohdanneet. Ala kiinnostaa kyllä, jos työnsä voi tehdä hyvin ja uupumatta.
Ikääntyneiden määrä väestössä kasvaa ikäluokkien kasvaessa, mutta samalla saamme myös pitää rakkaamme lähellämme aiempaa pidempään. Suomen väestöstä yli 90-vuotiaita oli vuoden 2017 lopulla n. 50 000. Seuraavan 18 vuoden aikana ennustetaan määrän tuplaantuvan. Tämän ikäluokan kasvu ei näy nyt tehtävässä vanhuspolitiikassa. Se on kuitenkin syytä ottaa huomioon, sillä yli 90-vuotiaiksi elävistä noin puolet sairastuu dementoivaan sairauteen viimeisinä elinvuosinaan. Ja juuri muistisairaudet ovat jo nykyisin suurin ympärivuorokautisen hoivan syy.
Jokainen voi miettiä, miten toivoisi itseään autettavan silloin, kun on paljaimmillaan, avuttomimmillaan ja hädissään. Ei ole yhdentekevää, kuka ovesta astuu sisään auttamaan. Vanhustyötä tehdään vuorovaikutuksessa ja usein hyvinkin herkässä elämänvaiheessa. Työhön pitää olla kutsumusta, ja työn sensitiivisyyden takia empatian lisäksi pitää olla taitoa kohdata vanhus ja saada hänet tuntemaan olonsa ihmiselämän arvottomiltakin tuntuvilla hetkillä arvokkaaksi.
Vanhuspalveluiden tulevaisuus on yksi yhteiskuntamme tärkeimmistä ratkaisua odottavista kysymyksistä. Meidän on huolehdittava siitä, että vanhuspalveluissamme on riittävästi henkilöstöä, osaamista ja laatua. Kun kotona asuminen ei ole enää ikäihmisen edun mukaista, on oltava inhimillisiä ja turvallisia vaihtoehtoja kotihoidolle, uudenlaisia yhteisökoteja. Vanhustyön hätähuutoon on nyt vastattava.
Kirjoitus julkaistu Uudessa Ajassa 27.2.2019
