On kuitenkin muistettava, että kaikki vanhukset eivät kotipalvelunkaan turvin pärjää kotona. Esimerkiksi yksinäisyys ja pelot voivat tehdä yksin asumisesta mahdotonta. Tällaisille vanhuksille ryhmäasuminen on oiva ratkaisu elämänlaadun kohottamiseksi. Tällaista ryhmäasumista Suomessa ei vielä ole hyödynnetty. Ikäihmisille tarkoitetut palvelutalot rakennetaan usein kerrostaloiksi, joissa jokainen asunto sulkee yksittäisen vanhuksen sisäänsä. Sosiaalinen vuorovaikutus jääkin silloin hyvin pitkälle vanhuksen ulospäin suuntautuneen luonteen ja hyvän fyysisen kunnon varaan. Näin ei tarvitse olla.
Tehostettua palveluasumista on edelleen kunnissa liian vähän tarpeeseen nähden. Laitospaikkojen vähentäminen ei onnistu ilman riittäviä tehostetun palveluasumisen paikkoja, sillä paljon apua tarvitsevaa vanhusta ei voi jättää kotiin yksinään. Avun tarve voi olla jatkuvaa kipujen tai heikon toimintakyvyn vuoksi. Ihmisarvoista hoitoa ei silloin ole se, että joutuu kotonaan odottamaan hoitajaa pitkiä aikoja. Tällaisissa tilanteissa hoitajan on oltava lähellä ja resursseja on oltava niin, että näihin turvahälytyksiin myös kyetään vastaamaan.
Laadukas hoito edellyttääkin ammattitaitoista ja osaavaa henkilöstöä sekä riittävää henkilöstömäärää. Lakia säädettäessä sovittiin tavoitteesta, ettei yhdessäkään yksikössä henkilöstömitoitus tämän vuoden lopussa ole alle 0,5 hoitajaa asukasta kohden. Jos tämä ei toteudu, henkilöstömitoituksesta säädetään erikseen lailla. Tämä on minimi. Tästä ei tule lipsua.
Suomi voisi ottaa vanhustenpalveluissa mallia esimerkiksi Hollannista. Siellä koko vanhustenhuollon kulttuuri on hyvin erilainen kuin nykyisin Suomessa. Iäkästä henkilöä kannustetaan siellä voimakkaasti elämään mielekästä elämää mahdollisimman itsenäisesti. Kun henkilö myöhemmässä elämänvaiheessa sitten tarvitsee hoivapaikkaa, hän on yhä oman elämänsä keskiössä, ei auttajiensa tahdon varassa, ja saa itse päättää mahdollisuuksien mukaan omasta elämästään. Yhteisöllisyyden kulttuuri on myös voimakasta. Mielekkään tekemisen ja seuran lisääminen voikin jo osaltaan ratkaista joitakin vanhusten tarpeista ja elämässä ilmenevistä ongelmista. Joskus vanhus tarvitseekin muiden ihmisten seuraa ja kuuntelijaa enemmän kuin varsinaista teknistä hoitosuoritetta.
Meidän tulee myös muistaa, että vanhuksillakin on oikeus nauttia elämästään. Nyt jo tiedetään, että liian tiukka suhtautuminen esimerkiksi ruoan rasvan ja suolan määrään ihmisen elämän loppupäässä ei ole tarkoituksenmukaista eikä lisää vanhuksen hyvinvointia, vaan terveydellinen tilanne voi jopa pahentua vanhuksen kieltäytyessä syömästä. Tärkeintä on, että ruoka maistuu ja ruokailutilanne on mahdollisimman kodinomainen tuttuine, maistuvine ruokineen. Tällaisten elämänlaatua parantavien seikkojen ansiosta myös fyysinen hyvinvointi ja toimeliaisuus voivat lisääntyä. Se auttaa myös omalta osaltaan hoitohenkilökunnan työtä.
