Julkaistu Länsi-Suomessa 10.10.2019.
Vuonna 2011 olin uunituore kansanedustaja. Pääsin heti mukaan keskusteluihin, joissa mietittiin tulevan vanhuspalvelulain sisältöä. Kävimme tuolloin kulisseissa kovaa vääntöä hoitajamitoituksen saamisesta lakiin. Lopulta hallitus päätyi kompromissiin, jossa laatusuositusten toteutumista seurattaisiin. Eduskunta lausui vielä myöhemmin, että mikäli suositusta ei noudateta, mitoitus tullaan lisäämään lakiin myöhemmin. Vaikka kuinka iloitsin silloin historiallisesta vanhuspalvelulain saamisesta Suomeen, mieltä jäi kaihertamaan pettymys mitoituksen jäämisestä pois itse lainsäädännöstä.
Lain voimaantulon jälkeen vanhuspalveluissa on puhuttu jatkuvasti hoitajien riittävästä määrästä. Reilu vuosi sitten eduskunta joutui rajusti kohtaamaan vanhustenhuollon epäkohdat, kun julkisuuteen levisi tiedot törkeistä puutteista muutamissa ympärivuorokautisissa hoivayksiköissä. Yhtäkkiä koko Suomi puhui siitä, mistä vanhustyön ammattilaiset olivat puhuneet jo vuosia. Heille, jotka olivat kuulleet näitä ammattilaisten viestejä, epäkohdat eivät tulleet yllätyksenä. Kesti kuitenkin kuusi vuotta, että valtaosa eduskuntapuolueista oli valmiita kirjaamaan lakiin sitovan mitoituksen hoitavan henkilöstön määrästä.
Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä sai luonnoksen uudesta lakipykälästä valmiiksi viime viikolla. Se esittää, että henkilöstömitoitus kirjataan lakiin 0,7 tasolle eli kymmentä hoidettavaa vanhusta kohden olisi 7 alan ammattilaista iäkkäiden henkilöiden pitkäaikaisessa tehostetussa palveluasumisessa ja laitoshoidossa. Tähän asti mitoitusta on ohjattu laatusuosituksella, joka on ollut 0,5. Viime eduskuntakaudella suunniteltiin jopa mitoituksen alentamista 0,4:ään, mutta se suunnitelma saatiin julkisen paineen vuoksi torpattua onneksi viime hetkillä.
Julkisessa keskustelussa 0,5 tai 0,7 on välillä tuntunut yhdentekevältä nokittelulta. Asiaa on jopa vähätelty sanomalla, ettei desimaaleilla ole merkitystä hoitotyössä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Käytännössä tuleva 0,7 kirjaus vanhuspalvelulakiin tarkoittaisi sitä, että jatkossa vanhustyöhön tarvittaisiin yli 4000 alan osaajaa lisää. Poikkeuksellisen suuri yhtäaikainen tarve hoitajien palkkaamiselle asettaa myös Suomelle ennen näkemättömiä haasteita. On lisättävä alalle koulutettavien määrää, rekrytoitava ammattilaisia yli maan rajojen ja löydettävä muihin töihin siirtyneet, alalle koulutetut, palaamaan takaisin vanhustyöhön. Tätä ei tehdä hetkessä. Viesti on kuitenkin nyt selvä. Olemme valmiit lisäämään hoitajia vanhustyöhön, jotta hoiva voisi toteutua inhimillisesti niin asiakkaiden osalta kuin työntekijöidenkin näkökulmasta.
Tärkeää on myös se, että henkilöstömitoitukseen lasketaan mukaan vain välittömään asiakastyöhön osallistuvat työntekijät. Tällaista työtä tekevät ne, jotka vastaavat esimerkiksi asiakkaiden perustarpeista, hoidosta, huolenpidosta, kuntoutuksesta, liikkumisesta ja ulkoilusta. Vain tarkoin määritellyt henkilöstöryhmät lasketaan mitoitukseen ja työnantajan yleiseksi velvollisuudeksi jää huolehtiminen siitä, että työntekijöiden osaaminen vastaa työn vaatimuksia. Välillinen tukipalvelutyö, jota on esimerkiksi siivous, ruokahuolto, pyykkihuolto ja kiinteistöhuolto, on tarkoitus erottaa hoivatyötä tekevien työstä. Tukipalveluita ei enää laskettaisi osaksi sitovaa henkilöstömitoitusta, vaan niihin pitäisi varata riittävästi näiden alojen ammattilaisia. Tämäkin on merkittävä parannus hoivayksiköiden arjessa.
Henkilöstömitoituksen laskenta on välillä tuntunut rakettitieteeltä. Sen tarkoitus on kuitenkin varmistaa, että hoivatyöhön varataan riittävästi resursseja. Esimerkiksi 28-paikkaisessa ympärivuorokautisessa hoivayksikössä 0,5 mitoitus on tarkoittanut päivävuorossa neljää hoitajaa, iltavuorossa kolmea hoitajaa ja yövuorossa kahta hoitajaa. Kun mitoitus nostetaan 0,7:ään, niin päivävuoron hoitajamäärä nousee neljästä kuuteen, iltavuoro kolmesta viiteen ja yövuorossa säilyisi kaksi hoitajaa. Vaikutus yksikön arjessa on merkittävä, mutta siis vain lain esittämä minimi. On muistettava, että 0,7 mitoitus ei kaikissa yksiköissä ole vielä riittävä määrä henkilöstöä. Henkilöstön määrää on aina arvioitava suhteessa vanhusten kuntoon. Esimerkiksi saattohoitotilanteissa yhden hoitajan työaika tulisi olla varattuna ihmisen inhimillisen ja arvokkaan kuoleman mahdollistamiseksi. Se ei saa olla pois muiden hoivasta, vaan tarkoittaa silloin tarvetta lisähoitajille. Minimistä ei saa muodostua maksimia.
