Yhteisöllisyyden katoaminen yhteiskunnasta on kuitenkin tehnyt meistä varovaisia ja vieraskoreita. Emme arvaa kysyä tuttaviemme oikeita kuulumisia, puuttua naapurin lapsen myöhäisiin ulkoiluaikoihin tai puistossa kasvattaa myös muiden lapsia. Maahamme on pesiytynyt puuttumattomuuden ja hymistelyn –kulttuuri, jossa jokainen pitää huolta vain omista asioistaan. Tästä huolimatta me näemme, kuulemme ja havaitsemme. Me näemme etäällä ryhmästä kulkevan sulkeutuneen ja kiusatun oloisen lapsen. Me kuulemme kerrostalon seinän takaa rajun riitelyn äänet ja havaitsemme lapsen pelokkaan käytöksen. Mutta me emme puutu. Ehkä me pelkäämme, että puuttuminen tuo itsellemme harmia. Tai toivomme, että joku muu olisi kertonut huolestaan eteenpäin. Milloin meiltä oikein unohtui, että toisista huolehtiminen on välittämistä ja lähimmäisen rakkautta parhaimmillaan?
Yksilökeskeisyyden noususta lienee kertovan sekin, että nykyään viranomaiset eivät enää kulje arjessa rinnallamme. Ennen kunnanlääkäri tunsi potilaansa lapsesta aikuiseksi asti. Sosiaalityöntekijät olivat mukana apua tarvitsevien arjessa, ja kodinhoitajat viettivät perheissä päiviä, usein viikkojakin. Jokainen ammattikunta huolehti asiakkaastaan kokonaisvaltaisesti ja tunsi hänen taustansa tai erityistarpeensa niin hyvässä kuin pahassa. Nyt olemme tilanteessa, jossa osaamista, ymmärrystä ja resursseja on enemmän kuin koskaan. Todellisuudessa kuitenkin sosiaalityöntekijät vaihtuvat tiheään, päivystyksessä on aina eri keikkalääkäri ja viranomaisten yhteistyön tekeminen jää vähäiseksi salassapitosäädöksiin vedoten. Usein myös lasten pahoinvoinnin merkkeihin puututaan vasta sitten, kun selkeä lastensuojelun tarve on jo olemassa.
Mitä sitten voimme tehdä? Yksilön yksityisyydensuoja ei saa estää auttamista. Salassapitosäännökset eivät saa lamaannuttaa viranomaisia toiminnassaan. Meillä jokaisella tulee olla rohkeus puuttua, kun olemme huolissamme lähimmäisistämme. Näiden lisäksi meidän tulee oppia keräämään jo varhaisessa vaiheessa heränneet huolitiedot. Huoli-ilmoitukset tulee johtaa asian selvittämiseen ja tarvittavien tukipalveluiden antamiseen jo ennen kuin puhutaan lastensuojelun tarpeesta.
