”Vieraan ihmisen tavatessani mietin nykyisin, että kummassa leirissä hän on – puolesta vai vastaan näitä työelämän pakkolakeja,” kertoi tuttavani. Juuri sellaiselta viime viikkoina onkin tuntunut. Ihmiset mittailevat toinen toisiaan ja vertaavat omia työehtojaan naapurin vastaaviin. Joku kokee kiukkua palkansaajan sosiaaliturvasta, toinen taas ei ymmärrä yksinyrittäjän olevan vailla minkäänlaista turvaa. Onkin pelottavaa, miten nopeasti tämä maa on jakautunut kahtia. Jokainen tuntuu näkevän vain oman todellisuutensa tilanteessa, jossa tosiasiassa työelämämme on hyvin moninaista.
Suomalainen työelämä on ollut suuressa muutoksessa viime vuodet. Se on pakottanut meitä tarkastelemaan työn tekemisen ehtoja. Työntekijän työajanjoustot ovat lisääntyneet joillain sektoreilla työn kysynnän vaihteluiden myötä. Suomessa on pyritty parantamaan myös johtamista ja ryhdytty keskittymään työn laatuun sekä lopputulokseen työajan mekaanisen seurannan sijaan. Tuloksena näitä kokeilleilla aloilla on ollut työn tuottavuuden kasvu kaikkien mielestä reiluilla keinoilla.
Hallituksen puuttuminen työehtoihin yksipuolisella pakkolailla on saanut Suomeen aikaan myrskyn. Sairauspäivän karenssi, sunnuntai- ja ylityön palkanalennukset sekä vuosilomien lyhennykset tuntuvatkin olevan paluuta pelolla ja rankaisemalla johtamisen aikakauteen. Vaikka monin tavoin näissä esityksissä kyse on politiikasta, on taustalla kuitenkin myös käsitys työstä ja suomalaisista työntekijöinä. Tuntuu kuin käyttöön olisi otettu 1900-luvun alun johtamisopit, joiden mukaan työntekijöistä tulee rangaistuksin kitkeä laiskuus ja alisuoriutuminen. Tämä tuntuu loukkaavalta, koska suomalaiseen protestanttiseen arvomaailmaan nojautuen olemme yhä edelleen ahkeraa kansaa ja kovia tekemään töitä.
Monelle meistä työ ei ole tärkeää ainoastaan palkan takia, vaan työstään myös nauttii. Suomalaisille on tärkeää tehdä työtä, jolla koemme olevan merkitystä. Tavallisessa työssä olevat ihmisetkin tekevät välillä pidempää päivää palkatta vain, koska tuntevat vastuuta työstään. Monen työyhteisön ongelma on ennemminkin sairaana töihin tuleva työntekijä kuin jatkuvasti sairastava. Vastineeksi työstä tarvitsemme kuitenkin palkan, jolla pystyy elättämään itsensä ja perheensä. Sen lisäksi työ muodostaa myös ison osan identiteetistämme. Siksi meille kenellekään ei ole yhdentekevää, millaisia toimia meihin kohdistetaan työelämässä tai millaisena meidät nähdään työntekijänä. Tarpeeton epäluottamus tuntuu pahalta.
Hallituksen tavoite työn tuottavuuden kasvattamisesta voidaan saavuttaa myös toisenlaisin keinoin. Hyvällä johtamisella voimme saada aikaan yhä parempia työtuloksia ja käyttää työaikamme työhön, joka tuottaa yritykselle uutta lisäarvoa. Panostukset työhyvinvointiin taas vähentävät sairauspoissaoloja ja työkyvyttömyyttä. Mikäli jonkun työntekijän osalta ilmenee esimerkiksi sairausloman väärinkäyttöä, on johdon puututtava asiaan välittömästi sen sijaan, että varmuuden vuoksi rangaistaan kaikkia. Hyvällä johtamisella suurin osa työajasta kuluukin sujuvaan ja tulokselliseen työntekoon sekä työn kehittämiseen ja suunnitteluun. Tätä tavoitetta häiritsevät asiat on pystyttävä työpäivästä karsimaan. Tuottavuuden nostamisen avain on siis työajan sisällössä, ei työajan määrässä. Tämä pätee niin työntekijään, johtajaan kuin yrittäjäänkin.
Kun seuraavan kerran joku mittailee toista työntekijänä, toivoisin hänen muistavan seuraavaa. Merkittävää ei ole ihmisen asema, koulutustaso tai palkkaus, vaan asenne työhön ja ylpeys tekemästään. Kunnioitetaan siis toinen toisiamme työntekijöinä, olimme sitten palkansaajia, johtavassa asemassa olevia, yrittäjiä, itsensä työllistäviä tai työpaikkaa etsiviä. Työ on meille jokaiselle tärkeää.
