Suorittaja läpi elämän

Koulussa se tulee esille yleensä ensimmäistä kertaa. Täydellinen suoritus nousee kaikessa tärkeimmäksi päämääräksi. Omaa suoriutumista ei niinkään verrata muihin, vaan siihen, mitä yleisten mittareiden mukaan pidetään virheettömänä suorituksena. Erityisesti tytöt näyttävät sairastuvan tähän täydellisyyden tavoitteluun. Kympin tyttö ei leuhki saavutuksillaan. Hän ei oikein osaa edes ylpeillä itselleen asialla, vaan pitää kymppiä ainoana hyväksyttävänä suorituksena. Ja kuitenkin – täydellinen onnistuminenkaan ei tee oloa onnelliseksi.

Opiskellessa suorittaminen usein palkitaan, sillä hyvillä arvosanoilla aukeaa ensin ovi hyvään koulutukseen ja myöhemmin hyvään työpaikkaan. Monelle suorittajalle vasta työelämä tuo haasteen, joka tuntuu vaikealta saavuttaa. Työssä täydelliset suoritukset ja töiden saattaminen loppuun järjestelmällisesti eivät sujukaan enää samalla tavalla kuin opiskellessa. Tämä saa suorittajan tekemään pidempää päivää, ponnistelemaan moninkertaisesti tavoitteet saavuttaakseen ja vaatimaan usein aivan liikaa niin itseltään kuin työtovereiltaan. Työyhteisössä suorittaja näkyy tehopakkauksena, joka saattaa kuitenkin usein olla kireä ja jonka työssä uupumisesta muut alkavat nähdä merkkejä. Suorittaja ei niitä huomaa.

Suorittaja ei saa rauhaa itseltään kotonakaan. Kodissa kaiken on oltava tiptop, mukaan lukien lapset ja puoliso. Mukana kulkevaan tyytymättömyyden tunteeseen löytyy usein syy lapsista tai puolisosta, joka ei osaa tehdä asioita oikein tai olla oikeanlainen. Suorittaja uskoo, että vastaus omaan onnellisuuteen löytyy muuttamalla kotia tai puolisoa mieleisekseen.

Jos toisen kontrolloiminen osoittautuukin vaikeaksi, itseään pystyy aina parantamaan lisäämällä kontrollia. Tavoitteellinen liikunta ja terveellinen ruokavalio ovat ihanteita, joita yhteiskunnassakin arvostetaan. Suorittajalle nämä tarkat ruokavalio-ohjeet ja täsmälliset vaateet liikunnan määrästä sekä sisällöstä ovat “vapauttavia”, sillä tarkkojen ohjeiden noudattamisessa hän onnistuu varmasti. Onnistuessaan suorittamaan syömisen, liikunnan ja ulkonäön osalta yleisesti ihanteellisina yhteiskunnassa pidetyt tavoitteet, suorittaja kokee olevansa vahva. Sen takia kontrollin löysääminen tuntuukin täysin mahdottomalta. Normaalista poikkeaminen viikonloppuisin ja lomilla ei onnistu suorittajalle, sillä se saa tuntemaan syyllisyyttä ja epäonnistumista. Näiden tunteiden käsittelemisen sijaan suorittaja perustelee itselleen olevansa vain henkisesti muita vahvempi pysymään dietissään tai jumppaohjelmassaan.

Jos jokin kuitenkin estää tämän tarkkaan hiotun arjen suoritussarjan toteutumista, suorittaja menee täysin pois tolaltaan. Kaikki yllättävät muutokset täydellisesti suunniteltuun, aikataulutettuun ja kontrolloituun elämään saavat suorittajan suistumaan raiteiltaan. Sama kympin koulutyttö suorittaa nyt aikuisena elämäänsä. Hänen on hallittava ja kontrolloitava kaikkea, jotta voi olla varma.

Varma mistä? Onnellisuudestaan? Ei, koska suorittaja ei tunne onnellisuutta pysyvänä, pitkään jatkuvana olotilana. Suorittajan sisällä elää niin syvällä tyytymättömyys , että mikään ei tunnu koskaan riittävältä. Ei edes täydellinen. Muiden hyväksyntä on niin tärkeää, että sitä on haettava kaikin tavoin voidakseen olla varma. Lopulta kaiken suorittamisen tarkoitus on vain varmistaa, että on riittävän hyvä tullakseen hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Kuka tekee lapsesta suorittajan ja onnettoman aikuisen – vanhemmat, koulujärjestelmämme vai yhteiskunta? Varmaan jokaisella taholla on peiliin katsomisen paikka yksilöllisyyttä korostavassa ajassa, jossa yhä useammin katse kohdistetaan lapsesta alkaen vain itseen. Joskus lapsen persoona on omiaan imemään hyvin tarkkaan viestejä itsestään kaikkialta yhteiskunnasta. Toisinaan vanhemmat omilla toimillaan jättävät lapseen hyväksytyksi tulemisen pohjattoman tarpeen täytettäväksi. Koulujärjestelmämmekin on yhä edelleen suorituskeskeinen, jossa kympin tytöt eivät aiheuta huolta vitosen poikiin verrattuna.

Yhtä yksittäistä syyllistä on ehkä vaikea löytää, mutta kaikille yhteistä on ainakin yhdessä asiassa. Yhteiskunnassa, koulujärjestelmässä ja vanhemmuudessa keskiössä tulisi olla ymmärrys lapsen tarpeesta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Lapselle aikuisen katse on peili itsestä, joka opettaa joko hyväksymään tai hylkäämään itsensä. Vastuu hyväksyvästä katseesta on siis aina aikuisen. Mutta vastuu on myös aikuisella suorittajalla, jonka täydellisyyden vaateet itseään kohtaan antavat vahvan sanattoman viestin lapsille. Pahimmillaan niin syntyy uusi suorittajien sukupolvi.