Viime viikkoina suurten kaupunkien ja muun Suomen välinen vastakkainasettelu on noussut vilkkaaseen keskusteluun. Joissakin suurimmissa kaupungeissa on herännyt epäilys hallituksen maakuntauudistuksen vaikutuksista kaupunkien resursseihin ja vaikutusmahdollisuuksien katoamisesta maakuntatasolle. Puhutaan kaupunkikapinasta. Sama huoli lienee kaikenkokoisissa kaupungeissa, vaikka hallitus vakuuttaakin kuntiin jäävän vielä paljon tehtävää ja päätettävää.
Kaupungeilla on syynsä pitää kiinni vaikutusvallastaan. Kaupungistuminen on globaali megatrendi, jota ei voi kääntää poliittisin päätöksin. Ihmiset haluavat asumaan kaupunkeihin. Myös Suomen kaupungistuminen on tosiasia. Yhdeksässä yli 100 000 asukkaan kaupungissa asuu lähes 40 % maan väestöstä.
Kaupungistumisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että Suomessa väestö keskittyy muutamaan suurkaupunkiin muun maan tyhjentyessä. Pienempiä seutukaupunkeja tarvitaan keskuskaupunkien lisäksi vahvistamaan maakuntien elinvoimaisuutta myös laajemmin, mutta ne ja muutkin pienet kaupungit tuntuvat jääneen keskustelussa nyt sivurooliin.
Seutukaupungit ovat teollisuuden ja palveluiden alueellisia keskittymiä, mutta eivät kuitenkaan maakuntien hallinnollisia keskuksia. Valtiovarainministeriön tuoreessa selvityksessä tunnistetaan ne haasteet, jotka näitä alueita ovat koskettaneet 2000-luvun alusta asti. Huoltosuhteen heikentyminen, valtion työpaikkojen katoaminen sekä rakennemuutokset ovat koetelleet seutukaupunkeja. Samalla kuitenkin tunnistetaan niiden kehittämisen tarve: teollisen Suomen ydinalueina seutukaupungeilla on suuri merkitys esimerkiksi Suomen viennissä.
Koulutuksen keskittymisen myötä myös ihmiset keskittyvät koulutuskaupunkeihin. Työelämään siirryttyään moni nuori jää asumaan opiskelukaupunkiinsa. Tämä tuo ongelmia seutukaupungeille. Jo nyt tiedetään, että esimerkiksi Länsi-Suomessa teollisuudella on pula diplomi-insinööreistä. Erityisesti korkeasti koulutetut alkavat vähetä pienemmistä kaupungeista. Tämä johtaa väistämättä myös kehittyvien yritysten kasvussa ja erityistason palveluiden tuottamisessa osaajapulaan.
Pienempien kaupunkien kohtalo on tärkeä myös Satakunnan kannalta. Meidän tulisi yhdessä miettiä, kuinka pitää Satakunta elinvoimaisena. Pori on toki kiistaton maakunnan keskus ja kasvun moottori, mutta tarvitaan myös muita keskuksia. Satakunnassa erityisen huomionarvoista on monipuolinen teollisuus ja sen alihankintaketjut, jotka ulottuvat laajalle ja tuovat työpaikkoja ympäri maakuntaa. Valtion olisi syytä myös herätä siihen, että ministeriökohtaiset päätökset erilaisten toimintojen keskittämisistä johtavat siihen, ettei kukaan katso kokonaisuutta. Kuten seutukaupunkiselvityksessä todetaan, nyt suurimpia menettäjiä ovat olleet juuri seutukaupungit. Väistämättä tämä vaikeuttaa elinvoimaistakin kaupunkia kasvamaan ja kehittymään.
Suomi tarvitsee monimuotoista kaupunkipolitiikkaa, jossa seutukaupungit ovat tärkeä osa suurempien kaupunkien rinnalla. Selvityksessä ehdotetaankin seutukaupunkien ja valtion välistä yhteistyöohjelmaa, johon on syytä suhtautua myönteisesti. Seutukaupunkien välistä yhteistyötä tulee myös entisestään tiivistää. Ennen kaikkea kaupunkien on kuitenkin oltava ketteriä ja vaikutettava itse omaan tulevaisuuteensa. Valtio ei silti saa unohtaa, että Suomen kaltainen vientivetoinen maa ei menesty, jos se nojaa vain muutamaan suureen kaupunkiin. Ihmisillä on myös oltava mahdollisuuksia asua muuallakin kuin suurkaupungeissa, sillä elämänlaatuaan voi kohentaa lyhyillä työmatkoilla, avarammalla asumisella, turvallisella ympäristöllä ja yhteisöllä, joka välittää toisistaan. Kaupungistuminen sopii yksilöllisyyttä korostavan yhteiskunnan kuvaan, mutta sitä seuraa väistämättä yhteisöllisyyden uusnousu.
