1990-luvun laman jäljet ovat näkyneet yhteiskunnassamme aina tähän uusimpaan lamaan asti. Suuri lama jätti viimeisimmän talouskasvun vuosiksikin julkisen talouden velan ja työttömyyden korkeammalle asteelle kuin ennen edellistä lamaa. Samaan aikaan valtaosa suomalaisista vaurastui ja elintaso koheni. Tämän uuden lamamme kynnyksellä olimme siis vanhempia, asuimme pienemmissä kotitalouksissa, olimme velkaantuneempia ja ylipainoisempia sekä selkeästi eriarvoisempia kuin 90-luvun lamassa.
Hyvinvointierojen kasvu näkyy kaikkialla. Sen huomaa kouluissa, terveyskeskuksissa ja asuinalueilla. Epäoikeudenmukaisuuden tunne hyvinvoinnin jakautumisesta ei paina ainoastaan köyhän mieltä. Se vähentää kansalaisten keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä luottamusta yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteiskunnassa turvattomuus ja levottomuudet lisääntyvät. Myös hyvin toimeentulevien usko yhteiskunnan kykyyn luoda turvaa oman tai läheisen sairauden, työttömyyden tai köyhyyden varalle heikkenee.
Yksi Suomen hyvinvointiyhteiskunnan menestyksen avaimista on ollut juuri tasa-arvoisuus, ihmisten keskinäinen luottamus ja yhteen hiileen puhaltaminen vaikeina aikoina. Jos se menetetään, ei uusi talouskasvukaan pelasta meitä tältä paljon taloudellista kestävyysvajetta suuremmalta tuholta.
Eriarvoisuuden poistaminen pitäisi olla nyt yksi tärkeimmistä suomalaista päätöksentekoa ohjaavista tavoitteistamme, mutta juuri tällaisina vaikeina taloudellisina aikoina on vaara, että tämä tavoite unohtuu. Nyt käytävässä talouskeskustelussa on tuotava entistä enemmän esiin se, mihin viime lamassa tehdyt päätökset johtivat ja otettava siitä opiksi. Viime laman ja sen ajan päätösten vaikutuksista alkaakin jo olla kattavaa tutkimustietoa.
Esimerkiksi 1990-luvun laman kokemukset osoittavat, että lapsiperheiden vaikeilla taloudellisilla ongelmilla on kauaskantoisia seurauksia. Varsinkin pitkäaikaiset tai toistuvat taloudelliset vaikeudet perheessä johtavat monenlaiseen pahoinvointiin. Samaan aikaan lapsiin, nuoriin ja perheiden peruspalveluihin kohdistuvat säästöt jättävät kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevat lapsiperheet selviytymään tilanteestaan omin voimin. Lopulta tarvitaan rahaa kalliisiin erityispalveluihin, kun lapsi perii vanhemmiltaan pitkäaikaistyöttömyyden ja köyhyyden – siis syrjäytyy jo nuorena.
Suomalaisten hyvinvoinnin ytimen muodostavat hyvä terveys ja turvattu toimeentulo. Ongelmat jommassakummassa näkyvät usein välittömästi hyvinvoinnissa. Kansalaisten väliset erot terveydessä ja toimeentulossa näkyvät taas pitkällä aikavälillä hyvinvointiyhteiskunnassa. On siis selvää, että yhteiskunnan taloudellisen tilanteen parantamiseksi tarvitaan työikäiselle väestölle työtä, työtä ja työtä.
Säästöjen ja rakenteellisten uudistusten keskelläkin on nopeasti suomalaisille saatava toimivat sosiaali- ja terveyspalvelut, jotka poistavat eriarvoisuutta ja lisäävät koko väestömme hyvinvointia. Nimittäin myös luottoluokittajat seuraavat sosioekonomisia eroja arvioidessaan valtioiden velanmaksukykyä.
