Suurin osa maailman tekstiileistä tuotetaan maissa, joissa työntekijöiden oikeuksia rikotaan lainsäädännöstä huolimatta. Vakavia ongelmia ovat esimerkiksi ylipitkät työpäivät ja pakkotyö, ympäristölle haitallisten kemikaalien vastuuton käyttö ja työntekijöihin kohdistuva seksuaalinen ja fyysinen väkivalta. Vaikka lapsityövoiman käyttö onkin viime aikoina vähentynyt, yhä esimerkiksi monen vaatteen pienet yksityiskohdat syntyvät lasten käsissä. Muutama viikko sitten saimme lukea lehdistä, kuinka tulipalo tuhosi bangladeshilaisen tekstiilitehtaan tappaen yli sata työntekijää. Tulipalo oli tuhoisa etenkin siksi, että tehtaassa ei ollut lainkaan hätäuloskäyntejä. Yhdeksänkerroksisen tehtaan ainoa uloskäynti sijaitsi pohjakerroksessa. Kaikkiaan vaatetehtaiden tulipaloissa on menehtynyt Bangladeshissa yli 500 ihmistä vuodesta 2006.
Vaikka tekstiiliteollisuuden palkat ovat matalia ja työ vaarallista, vaatetehtaassa työskentely antaa köyhille maaseudun kylistä tuleville ihmisille mahdollisuuden tienata sen verran, että he voivat juuri ja juuri elättää itsensä ja perheensä. Bangladeshissa yli 80 % tekstiiliteollisuudessa työskentelevistä on naisia, ja heistä nuorimmat ovat 12–13 -vuotiaita. Perheenäidit saattavat tehdä ensin tavallisen kahdeksan tunnin työvuoron, lähteä sen jälkeen laittamaan ruokaa perheelleen ja palata tehtaaseen tehdäkseen uuden työvuoron. Palkka ei olekaan millään lailla verrannollinen työmäärään: 38 euroa maksavasta paidasta vaatetehdas saattaa saada nelisenkymmentä senttiä, josta työntekijän osuus on kymmenen senttiä. Kun Kiinassa minimipalkat ovat tekstiiliteollisuudessa nousseet kovaa vauhtia, juuri esimerkiksi Bangladesh on pystynyt halvan työvoiman ansiosta nostamaan vaateteollisuutensa kilpailukyvyn huipputasolle. Halvan vaatteen kilpailuetu syntyykin halvasta ihmisarvosta.
Asiaan on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota maailmalla ja monelle kansainväliselle vaateyritykselle vastuullisuudesta on tullut jo olennainen osa yritystoimintaa. Vaateteollisuuden eettisyyden takeeksi on kehitelty esimerkiksi erilaisia sertifikaatteja. Valitettavasti korruptoituneissa maissa monet näistä sertifikaateista ovat kauppatavaraa, joita voi ostaa tekemättä oikeita toimenpiteitä ja parannuksia.
Länsimaisten kuluttajien kulutustottumukset eivät osaltaan paranna asiaa. Joissakin ketjuliikkeissä sesongit vaihtuvat jopa muutaman viikon välein, ja vaatteista on tullut joillekin jopa kertakäyttötavaraa. Pysyäkseen mukana trendien nopeassa kierrossa on monen kuluttajan tingittävä juuri vaatteen hinnassa. Tämä onkin osaltaan synnyttänyt koko ajan kiihtyvän halpavaatebisneksen.
Asialla ei pidä kuitenkaan syyllistää kuluttajia. Tietoa vaatteen eettisyydestä on tällä hetkellä niin vaikea saada, että esimerkiksi lapsiperheen äidin ei voi olettaa kohtuudella pystyvän selvittämään tuotteen alkuperää perin pohjin arkikiireidensä keskellä. Asiasta on kuitenkin ryhdyttävä puhumaan. Meidän kaikkien täytyy yhteisesti ottaa vastuu asiasta.
Hyvä esimerkki tästä on YK:n alaisen kansainvälisen työjärjestön ILO:n paremman työelämän ohjelma, joka tekee yhteistyötä niin hallitusten, kansainvälisen ay-liikkeen ja suurten vaateyritysten ja jälleenmyyjien kanssa tekstiilisteollisuuden vastuullisuuden parantamiseksi. Suomessa meidän on syytä miettiä, miten esimerkiksi lainsäädännöllä voitaisiin helpottaa kuluttajan tiedonsaantia ja valinnan tekemistä. Ihan tavallisessa arjessa on kuitenkin jo nyt syytä muistuttaa itselleen, että laatu korvaa määrän.
