1980-luvulla suomalaisille lapsille opetettiin, että ruokaa ei sovi haaskata, koska toisella puolella maailmaa asuvat lapset näkivät samanaikaisesti nälkää. Tuolloiset Nälkäpäivä-keräykset saivat karuilla kuvillaan monen kiinnittämään huomioita omaan ruokakäyttäytymiseen.
1990-luvulla Suomeen ilmestyivät rajun laman seurauksena leipäjonot. Kyse ei ollut vain yhden aikakauden ilmiöstä, vaan pysyvästä tavasta jakaa toisille hyödytöntä ruokaa sitä kipeästi tarvitseville.
2020-lukua lähestyttäessä maailmassa moni näkee nälkää yhä edelleen. Suomalaiset leipäjonotkaan eivät ole lyhentyneet. Toisten nälänhätä ei kuitenkaan tunnu enää nousevan otsikoihin samalla tavoin kuin ennen. Sen sijaan nyt me puhumme hävikkiruuasta, ja sen järjettömyydestä lähinnä ekologisista ja taloudellisista syistä.
Ruuan heittäminen roskiin onkin aina ollut järjetöntä. Nälkää nähneet sukupolvemme oppivat arvostamaan sitä, että lautasella ylipäätään oli ruokaa. Arvostus näkyi säästeliäänä ruokakulutuksena. Nykyarkea on taas leimannut lähinnä yltäkylläisyys, pikaruoka ja jättikoon pakkaukset. Ehkäpä ruuan arvostuksen puutteemme näkyy nykyisessä hävikkiruuan määrässä. Jopa 400 miljoonaa kiloa täysin syömäkelpoista ruokaa päätyy Suomessa vuosittain jätteeseen. Suurin osa ruokahävikistä syntyy juuri kotitalouksissa.
Ruokahävikin vähentäminen on yhteinen, kansallinen tavoite. Kaupat etsivät keinoja oman ongelmansa ratkaisemiseen. Hävikkiruoan ympärille on myös syntynyt liiketoimintaa, esimerkiksi hävikkiruokaa tarjoilevia ravintoloita. Isoin kysymys on edelleen se, miten meistä jokainen voisi kotonaan vähentää ruokajätteen määrää.
Kyse lienee ennen kaikkea asenteista. Ruoan arvostusta on syytä opettaa jo päiväkodeissa ja kouluissa, mutta asennemuutosta tarvitsemme myös me aikuiset. Ihmisten kulutuksen ympäristökuormasta kolmasosa liittyy ruoankulutukseen. Ruokahävikissä turhan ympäristökuormituksen lisäksi myös ruoan valmistukseen käytetty työpanos valuu hukkaan.
Taloudelliset tai ympäristölliset syytkään eivät ole kaikille riittäviä ruuan tuhlauksen lopettamiseksi, vaan tarvitaan kannusteita ja uusia toimintamalleja. Siinä missä yksi haluaa vähentää omaa ruokahävikkiään, toinen kaipaa uuden ajan sosiaalista yhteisöä ratkaisemaan arjen tylsää Mitä tänään syötäisiin -ongelmaansa. Kolmas taas tuskailee sitä, miten muutamalla kolikolla saisi koko perheelle ruuan pöytään taas huomenna. Leipäjonossa viikoittain käyminen kun voi hyvästä avusta huolimatta tuntua nöyryyttävältä. Toiselle ruokaa riittää roskiin asti, kun taas toisella sitä ei ole riittävästi.
Voisiko näihin hyvin erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin ongelmiin löytyä yksi yhteinen ratkaisu?
Ratkaisu voi olla lähempänä kuin arvaammekaan. Briteissä suosittua, juuri tähän ongelmaan kehitettyä OLIO-kännykkäsovellusta käytetään jo Suomessakin, etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Sen avulla voi ilmoittaa itsellä olevasta ylimääräisestä ruuasta rinkiin kuuluville.
Samalla sieltä voi nähdä, että naapurissa olisi jäljellä eilistä kanakeittoa, joka sopisi loistavasti omalle perheelle illalliseksi tai ilmoittaa kaapissa käyttämättömänä makaavat jauhot annettavaksi suurperheen sämpylöihin. Moni meistä antaisi itselle tarpeettoman ruuan mieluummin jollekin siitä nauttivalle kuin laittaisi sen roskiin.
Voisiko yhteisöllisyyttä ja toisista välittämistä vaaliva kaupunki toimia myös hävikkiruuan ratkaisujen edelläkävijänä?
Raumalaiset voisivat etsiä kekseliäitä ratkaisuja niin kotitalouksien hävikkiruuan vähentämiseksi kuin leipäjonojen poistamiseksikin. Joko me olemme valmiit siihen, että ruuankin osalta toisen roska voisi olla toisen aarre?
