”Sinä lähdet nyt puolustamaan paikkaasi eduskunnassa”, sanoi joku minulle. Nuo normaalilta kuulostavat sanat jäivät kuitenkin pyörimään ajatuksiini, ja vuoden alussa tein päätöksen. En lähde puolustamaan aikaisemmin saamaani paikkaa, vaan hakemaan luottamusta kansalaisilta uudelleen. Tämän näkökulmaeron kirkastuminen itselleni oli tärkeää. Se loi selkeän pohjan kaikelle vaalityölleni ja ajattelulleni.
Valitettavasti politiikassa näkee aika ajoin ihmisiä, joiden toimintaa ohjaa pelko. Se on usein pelkoa paikkansa menettämisestä, asemansa heikkenemisestä tai puolueen kannatuksen laskusta. Pelko on toisaalta kovin ymmärrettävä poliitikon seuralainen. Kova kisa ja jatkuva paikkansa lunastaminen voi hämärtää joskus kaiken tarkoitusta ja synnyttää pelkoa. Tuo pelko saa pahimmillaan ihmisen turvautumaan negatiivisiin toimintatapoihin. Se näkyy vaalikentillä toisten ehdokkaiden mustamaalauksena ja epäreiluna pelaamisena. Itseään ei kuitenkaan pidä nostattaa polkemalla muita alaspäin. Kun ehdokas tai puolue keskittyy enemmän muiden tekemiseen kuin omaansa, ollaan jo kuilun partaalla. Tällainen toimintatapa näkyy myös äänestäjille poliittisena pelinä, joka entisestään loitontaa kansaa poliitikoista.
Ajatus kansanedustajan paikasta itselle kuuluvana sulkee pois ymmärryksen demokratiasta. Jos kansanedustajan tärkein tavoite on oman paikkansa säilyttäminen, työ eduskunnassa kohdistuu väistämättä toissijaisiin juttuihin. Asioiden ajamisen sijasta tärkeämmäksi voi muodostua esimerkiksi julkisuuden saaminen. Demokratiaanhan kuuluu, että päätöksistä käydään julkista keskustelua mahdollisimman laajasti. Politiikkaan siis liittyy aina julkisuus, mutta ensin on oltava asia, josta julkisuus syntyy eikä toisinpäin. Kansanedustajan on tärkeää ymmärtää näiden kahden ero.
Politiikka on työtä ihmisten kanssa. Se on luottamuksen rakentamista toisiin, vaikuttaakseen. Nyt toista eduskuntakautta aloittaessani huomaan, että loppujen lopuksi politiikassa on aina pohjimmiltaan kyse luottamuksesta. Vaaleissa kansalaisten luottamus ehdokkaaseen tai puolueeseen näkyy äänimäärässä. Hyvä äänimäärä antaa kansanedustajalle vahvan selkänojan ajaa yhteisiä asioita. Se ei kuitenkaan vielä yksistään ole tae ministeriydelle tai puheenjohtajuuksille. Luottamus on ansaittava myös eduskunnan sisällä, kollegoiltaan. Lähes jokainen kansanedustaja haluaa myös itse kantaa vastuuta näissä samoissa luottamustehtävissä eduskuntaryhmän puheenjohtajina, tietyissä valiokunnissa tai ministereinä. Valtakunnan politiikassa luottamuksen rakentaminen oman ryhmän ja muiden ryhmien poliitikkoihin vaatii aikaa. Sen tärkeys näkyy harvoin lehtien palstoilla tai nousee esiin poliittisessa keskustelussa. Eduskunnan sisälläkin luottamus syntyy tekojen, ei puheiden kautta. Se miten kansanedustaja hoitaa valiokuntatyönsä ja perehtyy asioihin näkyy parhaiten juuri niille työkavereille, jotka ovat samassa valiokunnassa. Poliitikon on siis maltettava rakentaa luottamusta äänestäjiin ja muihin kansanedustajiin. Pikavoittojen prosentuaalinen mahdollisuus ei politiikassakaan ole iso.
Kulunut viikko on ollut politiikassa kiireinen. Puolueet ovat pohtineet tarkempia linjauksiaan seuraavalle neljälle vuodelle, mikäli ovat hallituksessa. Näitä asioita on satoja. Isojen strategisten tavoitteiden lisäksi varmuus olisi saatava myös pienemmistä yksityiskohdista. Puhuttaessa hallitusohjelman muuttamisesta strategiselle tasolle tullaan taas politiikan keskeisimpään kysymykseen – luottamukseen. Hallituspuolueilla on oltava sitä vahvempi keskinäinen luottamus toisiinsa, mitä vähemmän tehdään kirjauksia hallitustyöskentelyn reunaehdoista. Lopulta kuitenkin luottamus kasvaa vasta yhteisen työskentelyn myötä – tai muuttuu epäluottamukseksi.
