Kristiina Salosen mukaan nykyään yksi suurimpia ongelmia on, että ihmiset eivät tiedä kenelle vääryyksistä tulisi kertoa. Suomesta puuttuu Salosen mukaan kokonaan matalan kynnyksen taho, jolle voisi kertoa huolestaan. Kansanedustaja kertookin tekevänsä asiasta nyt kirjallisen kysymyksen hallitukselle.
– Minne viranomainen tai läheinen voi ilmoittaa kun he näkevät sellaista, mikä ylittää heidän huolikynnyksensä? Mikä taho ottaa varhaisen huolen vastaan? Jonkun tahon tulisi olla sellainen, jolle ilmoittaminen olisi helppoa ja joka pystyisi tarttumaan tilanteeseen ennen kuin lastensuojelulle on tarvetta. Aionkin tehdä tästä kirjallisen kysymyksen hallitukselle ja selvittää, miten kunnissa on hoidettu varhaisen huolen vastaanottaminen ja miten tässä tilanteessa tarjotaan tarvittavat palvelut, Salonen kertoo.
Salosen mielestä on hyvä, että Suomessa viimein keskustellaan julkisesti lastensuojelun resursseista, ehkäisevästä perhetyöstä ja lasten pahoinvoinnista. Tähän asti alan ammattilaiset ovat puhuneet ehkäisevän työn puutteesta ja lastensuojelun kasvavista paineista. Päättäjät puhuvat juhlapuheissaan samoista asioista, mutta teot ovat olleet niin kunnissa kuin valtakunnankin tasolla puutteellisia. Valtio ja kunnat tekevät budjetit vuosittain, mutta ehkäisevän työn vaikuttavuutta voidaan arvioida vasta vuosikymmenien ajanjaksolla.
– Nyt näkyvät esimerkiksi lastensuojeluun lamavuosina tehdyt leikkaukset. Päättäjillä tulisikin olla rohkeutta panostaa ennaltaehkäisevään työhön, vaikka tulokset eivät vielä yhden vuoden aikana näkyisikään. Se on ainoa järkevä tapa toimia sekä taloudellisesti että etenkin inhimillisesti, lausuu Salonen.
Suomea ovat kuohuttaneet viime aikoina myös perhesurmat. Sisäasianministeriö julkaisikin torstaina tutkimuksen perhesurmien syistä. Salonen korostaa perheiden kanssa tehtävän työn tärkeyttä perheiden sisäisen väkivallan ennaltaehkäisemisessä ja perheiden hyvinvoinnin edistämisessä.
– Palveluverkostossamme keskitytään pääasiallisesti yksilöiden auttamiseen. Perhesurmia on kuitenkin aina edeltänyt koko perheen pahoinvointi. Perhe on niin tiivis yhteisö, että aikuisen omat ongelmat heikentävät myös muiden perheenjäsenten hyvinvointia. Kun perheestä otetaan pois oireileva lapsi, voidaan lapsen käytöksessä saada aikaan muutos parempaan. Jos samaan aikaan työtä ei tehdä myös muiden perheenjäsenten ongelmien ratkaisemiseksi, ei lasta voi palauttaa samaan ympäristöön, josta oireilu on alkanut. Tätä ei aina huomata. Lapsen oireilu on hyvin usein yhteydessä perheen ongelmiin. Tukipalveissamme katse tuleekin jatkossa pystyä kohdistamaan koko perheeseen; Salonen huomauttaa.
