Politiikassa tuntuu toistuvan yksi ilmiö. Kun joku keksii helpolta tuntuvan ratkaisun monimutkaiseen ongelmaan, kaikki alkavat toistaa samaa mantraa kritiikittä. Se tarttuu mediaan ja leviää sitä kautta ihmisiin. Viime aikoina sellaisia ilmiöitä ovat olleet esimerkiksi normien purkamisen ylistäminen, byrokratian demonisointi tai valinnanvapauden kaikkivoipaisuus. Tällaisen massatartunnan levitessä minua alkaa ensin epäilyttää, ja pian jo suututtaa. Emmekö ole oppineet johtamisessa laumakäyttäytymisestä mitään?
Historiasta on helppo nähdä kulloisenkin aikakauden sokeat pisteet: asiat joiden puolesta kaikki toimivat, vaikka jälkeenpäin ne osoittautuivatkin suuriksi virheiksi, jopa historian murhenäytelmiksi. Vaikeampaa on nähdä tässä ajassa ne asiat, jotka tulevaisuudessa tunnistetaan oman aikakautemme sokeiksi pisteiksi. Yksi sellainen asia voisi kuitenkin olla tulosjohtamisen oppien suora soveltaminen sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Tässä ajassa kaikki tuntuvat vannovan sokeasti kilpailuttamisen nimeen kuin ihmeitä tekevänä ja parantavana voimana olipa kyse sitten julkisen sektorin käyttämistä kynistä tai palveluiden tuottamisesta. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa kilpailuttaminen on toki lyhyellä aikavälillä tuonut säästöjäkin, mutta millä kokonaishinnalla?
Olen saanut vammaisilta ja heidän omaisiltaan yhteydenottoja aina Rovaniemeltä Helsinkiin saakka. Kuulemani tarinat ovat valitettavan samankaltaisia. Hankintalain myötä kunnissa on viimeisen kahdeksan vuoden aikana kilpailutettu sellaisella vimmalla, että jalkoihin ovat jääneet niin kilpailutusta koskeva asiakaskunta kuin pienet paikalliset yrityksetkin. Moni vammainen omaisineen on kokenut, että vaikutusmahdollisuudet itseään koskevassa asiassa, kuten asumisessa, ovat unohtuneet.
Vammaisten asumispalveluiden kilpailuttamisessa kyse ei ole esineistä eikä edes yksittäisistä palveluista, vaan jopa koko elämän mittaisesta tuetusta asumisesta – omasta kodista. Vammaisille tärkeää on, että he voivat kokea olonsa turvalliseksi. Pitkäaikaiset hoitosuhteet ja jatkuvuus luovat turvallisuutta, mutta sotivat samalla kilpailuttamisideologiaa vastaan. Kun kilpailuttaminen nousee asiakasta tärkeämpään asemaan, voi vammainen ihminen yhtäkkiä elää elämäänsä niin, että muutaman vuoden välein vaihtuu palvelunantaja tai pahimmillaan jopa koko koti.
Näin ei saa olla, etenkin kun puhutaan haavoittuvassa asemassa olevan ihmisryhmän asumisesta. Julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön uudistaminen alkaa olla loppusuoralla. Pelkona on edelleen, ettei uusikaan laki korjaa kilpailuttamisesta johtuvia epäkohtia sote-palveluissa. Vammaiset, heidän omaisensa ja tukijansa taistelevat tätä kohtuuttomuutta vastaan yksin niin kauan kuin enemmistö viranhaltijoista ja päättäjistä vannoo kritiikittä kilpailuttamisen nimeen. Sokean pisteensä voi kuitenkin jokainen päättäjä nähdä, kun pysähtyy katsomaan laajemmin ympärilleen ja ymmärtämään näkemäänsä todellisuutta. Jonkun on nyt uskallettava sanoa ääneen, että keksimämme ratkaisu ei kaikilta osiltaan ole toiminut ja korjattava se. Sen me päättäjät olemme velkaa tälle ihmisryhmälle.
