Kolumni julkaistu Länsi-Suomessa 8.4.2021.
Suomi, yhtenä harvoista Euroopan maista, on huolehtinut varautumisestaan ja toimintakyvystään yhteiskunnan lamaannuttavien kriisien varalta. Muistot sota-ajoista ovat opettaneet meitä ennakoimaan elämää myös pahan päivän varalle. Maantieteellisestä sijainnistamme johtuen Suomen huoltovarmuus on ollut toki aina erityisen riippuvainen esimerkiksi merikuljetuksista. Suomi on kuin syrjäinen ja kylmä saari, ja se meidän on osattava huomioida toiminnassamme.
Viime ajat ovat nostaneet huoltovarmuutemme ja varautumisemme aivan uudenlaisen tarkastelun kohteeksi. Monet ovat alkaneet pohtia omassa arjessaankin, millaista tuotantoa meillä tulisi olla turvataksemme terveytemme ja elinolot Suomessa. Viime keväänä kasvosuojainten riittämättömyys pandemiakriisissä ja nyt oman rokotetuotannon puuttuminen ovat esimerkiksi osoittaneet Suomen riippuvuuden muiden valtioiden toimista. Samanlainen tilanne on myös lähes kaikilla muilla mailla.
Koronakriisi on näyttänyt myös globaalin maailmamme kurjat kasvot. Valtiot ovat ymmärrettävästi laittaneet oman kansansa etusijalle ja jopa estäneet yrityksiä viemästä kriittisen tärkeitä kuljetuksia maastaan ulkomaille. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Intia rajoittivat jo aikaisessa vaiheessa koronarokotevientiä omilta tehtailtaan, ja sen seuraukset Euroopalle ovat olleet mittavia rokotusten etenemisen kannalta.
Kriisin hetkellä pelkästään markkinoihin tukeutuminen on kostautunut niille valtioille, joilla ei ole ollut omaa tuotantoa valmiina tai varaa kilpailla varakkaimpien valtioiden kanssa tuotteiden hinnoissa. Viimeisen vuoden aikana maailmassa on tapahtunut koronakriisin vaikutuksesta sellaisia muutoksia, joita pidettiin aiemmissa olosuhteissa erittäin epätodennäköisinä. Muutoksen myötä meidän on aiheellista kysyä, onko huoltovarmuutemme liiaksi alisteinen muille valtioille?
Merenkulun huoltovarmuus on juuri nyt erittäin ajankohtainen kysymys. Suezin kanavan haaveri osoitti, kuinka haavoittuvainen globaali keskinäisriippuvuutemme merenkulussa on: yhden kauppareitin takkuaminen heijastelee vaikutuksiaan koko maailmaan. Tämä saa suurvallat kiinnostumaan entistä enemmän arktisesta alueesta. Merenkulku tullee lisääntymään Jäämerellä tulevaisuudessa, mikäli se on kiinni kansainvälisestä kaupasta ja suurvaltojen tahdosta. Suomen on syytä asemoida itseään tähän varautuen.
Viisautta olisikin nyt arvioida huoltovarmuuden tilaa uudelleen myös merenkulun osalta. Olemme viennistä ja tuonnista riippuvainen maa, ja siksi merikuljetusten kansallinen turvaaminen on ehdottoman tärkeää, niin osaamisen kuin myös kaluston osalta. Esimerkiksi Nesteen rakennuttamat öljytankkerit on tultava Suomen lipun alle. Jos uudet öljytankkerit päätettäisiin liputtaa esimerkiksi edullisemman työvoiman ja käyttökustannusten perusteella mukavuuslippulaivan alle, tarkoittaisi se huoltovarmuusnäkökulmasta tärkeän osaamisen menettämistä vieraalle vallalle. Ylipäänsä ei ole samantekevää, minkä maan lipun alla esimerkiksi kauppalaivareiteillä kulkevat alukset ovat kriisitilanteissa. Omistaja lopulta määrää, missä alukset kriisin aikana liikennöivät.
Jokainen kohtaamamme kriisi jättää jälkensä meihin ja tapaamme toimia. Koronapandemiakin muuttaa tapaamme ajatella. Huoltovarmuus on varautumista yhteiskunnan poikkeustilanteisiin. Myös niihin kaikkein epätodennäköisimpiin. Kaikkea emme voi ylläpitää huoltovarmuuden nimissä, mutta emme voi myöskään liikaa luottaa muiden hyväntahtoisuuteen. Mieleen nousee vanhan kansan uskomus: omavara, paras vara.
