Vanhuspalvelulaissa lähdetään liikkeelle siitä, että jokaisella ikäihmisellä on oikeus asua omassa kodissaan niin pitkään kuin se hyvän ja arvokkaan vanhuuden turvaten on mahdollista. Tämä on usein myös ikääntyvän oma toive. Toimintakyvyn heikkeneminenkään ei vielä tarkoita sitä, että joutuu lähtemään omasta kodistaan. Tällöin kunnan on kuitenkin pystyttävä tarjoamaan riittävästi tukea ja apua kotiin.
Jos kotona asuminen ei kuitenkaan ole mahdollista, pyritään se järjestämään kodinomaisessa palveluasumisessa laitoshoidon sijaan. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi palvelutalot ja muistisairaille tarkoitetut ryhmäkodit. Yksinäisyydestä tai pelokkuudesta kärsivälle uudentyyppiset asumisyhteisöt ovat oiva asumismuoto. Jos vanhuksen terveydentila kuitenkin vaatii esimerkiksi vuodeosastolla tapahtuvaa pitkäaikaista laitoshoitoa, vanhuspalvelulaki turvaa tämänkin. Tämän raskaimman hoitomuodon eli laitoshoidon perusteena ovat lääketieteelliset syyt.
Tarkoituksena ei ole lopettaa vanhusten laitoshoitoa, vaan saada ne vanhukset palveluasumisen piiriin, joiden fyysinen kunto ainoastaan heikkenisi ja toiminnallisuus katoaisi laadukkaassakin laitoshoidossa. Kyseessä ei myöskään ole eri hoitomuotojen tai tehtävän työn laadun arvottamisesta. Tehtävän hoitotyön kuuluukin olla erilaista kotona asuvan vanhuksen luona kuin vuodeosastolla.
Jotta tämä arvokkaan ja hyvän vanhuuden tavoite kansalaisillemme toteutuu, tulee kuntien lisätä työntekijöitä kotipalveluun. On myös huolehdittava, että palveluasumis- ja ryhmäkotipaikkoja on väestön tarpeeseen nähden riittävästi. Tämän toteutuminen on keskeisin asia sille, että laitoshoitopaikkoja voidaan purkaa palvelua tarvitsevien vanhusten asemaa heikentämättä.
