Seuraavassa puistossa näin juuri valmistuneen aidan, jonka takaa näkyi tallottu oikopolku. Oikopolun päästä löytyi looginen syy nurmikon tallaamiselle. Suojatie. Polun käyttö oli nyt haluttu estää matalalla aidalla. Tässä kohtaa oikotien käyttöön liittyi ehkä turvallisuusongelmia. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että jälkeenpäin esteeksi tehdyillä aidoilla, pensailla tai istuinpenkeillä halutaan huomauttaa, että suunnittelu ja toteutus on tehty tälle alueelle joskus, ja sen muuttamista ei suvaita. Asiaan voisi toisaalta suhtautua niin, että tunnustaisimme käyttäjien löytäneen järkevämmän käytävän paikan. Tällöin rakennettujen lisäesteiden sijaan voisimmekin virallistaa oikopolut osaksi kokonaisuutta. Tällainen suhtautuminen ei kuitenkaan liene todellisuutta missään.
Väkisinkin aloin kaupunkisuunnittelussa näkyvää ilmiötä verrata yhteiskuntamme muihin järjestelmiin. Moni on törmännyt virastobyrokratiaan, joka ei tunnu toimivan ihmisten arkitarpeiden ehdoilla. Näissä tilanteissa syntyy myös järjestelmäämme ”oikopolkuja”. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että nykyisin lapsiperheet hankkivat lapsilleen sairausvakuutuksen. Sairaan lapsen kanssa tuntikausia päivystyksessä jonottaminen on ehkäpä suunnittelijoiden mallin mukainen järjestelmä, mutta tavallinen perheen äiti tai isä etsii tarpeeseensa toimivamman ratkaisun. Se, että omakotitalotontin arvonnassa hävinnyt pariskunta hakeutuu naapurikuntaan asumaan, on myös luonnollista ratkaisun etsimistä arkielämässä. Kaikille järjestelmästämme löytyville oikopoluille onkin yhteistä se, että kun jokin osa siinä ei toimi, ihmiset etsivät luontaisesti asiaan ratkaisua. Usein se vain tulkitaan vääränä toimintatapana sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin järjestelmän toimivuus. Kunnat kyllä kehittävät ja keksivät palautejärjestelmiä, mutta näitä ihmisten omatoimisesti löytämiä ratkaisuja muutetaan liian harvoin uusiksi käytännöiksi. Nämä oikopolku -ilmiöt taitavatkin antaa enemmän palautetta kuin olemme valmiit vastaanottamaan.
