Lastensuojelun ongelmat ovat valitettavan usein resurssikysymyksiä. Kaikki tiedostavat, että sosiaalityöntekijöitä ei ole kunnissa läheskään tarpeeksi. Joissakin kunnissa yhdellä vastuusosiaalityöntekijällä saattaa olla jopa 120 lapsiasiakasta, kun suositusmäärä olisi 20–25. Valitettavasti asiakasmäärästä on olemassa ainoastaan suosituksia, lainsäädäntöä siitä ei ole. Liian ison asiakasmäärän lisäksi sosiaalialan työn tiedetään olevan jo valmiiksi kuormittavaa. Työssä kohdatut kaoottiset perhetilanteet ja eri toimijoiden ristiriitaiset näkemykset uuvuttavat sosiaalialan työntekijöitä niin, ettei oman jaksamisen kustannuksella työhön pystytä sitoutumaan pitkäksi aikaa. Lapsen taas täytyy voida kokea, että hänen elämäntilanteeseensa paneudutaan huolella ja muutosta etsitään yhdessä. Jotta lasta voitaisiin oikeasti kuulla hänen omassa asiassaan, vaatisi se myös luottamuksellisen suhteen rakentamista lapseen – kiireessä tämä ei onnistu. Lapsen kohtaamisessa ja kuulemisessa tarvitaan paljon aikaa. Jokainen lapsi ansaitsisi tämän.
Lastensuojeluviranomaisilla ei myöskään ole välttämättä mahdollisuuksia tehdä työtään yhtä hyvin kuin he haluaisivat ja olisi tarvis. Esimerkiksi laissa olevat salassapitosäännökset voivat joskus estää viranomaisten tehokkaan yhteistyön ja tietojen vaihtamisen lapsen hyväksi. Eduskunnassa käsiteltiinkin tämän vuoksi tällä viikolla myös lakialoitettani rikoslain muuttamisesta. Mielestäni sosiaalityöntekijän tulisi saada jo lastensuojelun tarvetta selvittäessään lapsen kanssa läheisissä tekemisissä olevan aikuisen, esimerkiksi samassa osoitteessa asuvan henkilön, rikosrekisteriotteen. Oireilevan lapsen tilannetta selvitettäessä ratkaisevaa voisi olla tieto esim. samassa taloudessa lapsen kanssa asuvan puolivanhemman seksuaalirikostuomioista. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän pitäisi siis lain estämättä saada käyttöönsä kaikki olemassa oleva lapsen olosuhteisiin vaikuttava tieto, jonka pohjalta hän tekee päätöksen lastensuojelun tarpeesta. Vain näin voimme puuttua ongelmiin ja lapsen hätään tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, eikä vasta silloin kun selvä lastensuojelun tarve on jo olemassa.
Meillä on kunnissamme toki myös hienoja esimerkkejä siitä, miten lastensuojelua voitaisiin parantaa suhteellisen yksinkertaisin keinoin. Raumalla on saatu erinomaisia kokemuksia lastensuojelun ammatillisen tukihenkilön palkkaamisesta. Ammatillinen tukihenkilö auttaa siis sellaisia perheitä, joissa lapsi tarvitsee arjessaan erittäin tiivistä lähitukea. Yksi tukihenkilö voi tukea vuodessa noin kymmentä lasta. Ammatillisen tukihenkilötyön avulla on kuitenkin Raumalla pystytty estämään useita lapsen huostaanottoja. Tämä on tietenkin lapsen edun kannalta arvokas asia. Myös toiminnan tuottamat taloudelliset säästöt huostaanottoon verrattuna ovat 10 kuukauden ajalta olleet 100 000 euron luokkaa. Tässä summassa on jo huomioitu tukihenkilön palkkakustannusten vaikutus. Valitettavasti toiminta ei vielä ole pysyvää, vaan on sidottu vuosittain talousarvioon erillisenä projektina. Tulokset ovat kuitenkin niin lupaavia, että myös muualla on kiinnostuttu tästä mallista. Ehkä tällaisten esimerkkien avulla vihdoin opimme, että asettamalla lapsen edun tärkeimmäksi arvoksemme voimme samalla saada aikaan myös niitä taloudellisia säästöjä.
