Kun ihminen sairastuu vakavasti hän toivoo pääsevänsä parhaaseen mahdolliseen hoitoon, ja on valmis antamaan kaikkensa saadakseen parantavan lääkkeen.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että Suomi on maailman kärkimaita myös vakavien sairauksien hoitamisessa. Uskomme, ettei Suomessa tarvitse taistella parhaan lääkityksen saadakseen, sillä tasa-arvoinen hyvinvointimaa takaa terveydenhuollon kaikille.
Tositarinat arjesta horjuttavat uskoamme. Meidän on valittava, tyydymmekö siihen, että Suomessa hoito on jo hyvällä tasolla vai haluammeko olla maailman kärkimaita.
Joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään. Yleisimmissä syövissä, kuten rinta- ja eturauhassyövissä, parantumisprosentit ovat hyviä. Hoitoketjut toimivat hyvin, ja ihmiset saavat tarvitsemansa hoidon.
Harvinaisemmat syövät taas tuovat esiin järjestelmämme puutteet. Joskus potilas törmää tilanteeseen, jossa hänelle sopiva lääke on kyllä keksitty, mutta se ei ole Suomessa asiakkaalle korvattava lääke.
Syöpäjärjestöt ovat nostaneet esille huolensa siitä, että Suomessa esimerkiksi uusien oraalisten syöpälääkkeiden osalta korvattavuutta voi joutua odottamaan jopa kolme vuotta. Esimerkiksi Ruotsissa uusien lääkkeiden hyväksyntä korvauksen piiriin on huomattavasti Suomea nopeampi.
Kolme vuotta on vakavasti sairaalle syöpäpotilaalle pitkä, jopa kohtalokas, aika. Vain harva pystyy hankkimaan lääkkeensä ilman Kela-korvattavuutta. Tieto siitä, että on olemassa lääke omaan sairauteen, mutta se on hintansa takia ulottumattomissa, on varmasti niin sairastuneelle kuin hänen läheisilleenkin musertava.
Syövän diagnosointi, syöpähoidot ja -lääkitys kehittyvät jatkuvasti. Kaiken uuden tiedon ja osaamisen hyödyntäminen syöpähoidon kehittämiseksi pitäisi olla ykköstavoitteemme. Sen vuoksi on suhtauduttava vakavasti myös siihen, että esimerkiksi immunoterapiaan, eli syöpäsolujen tuhoamiseen elimistön omaa puolustusjärjestelmää käyttäen, käytetään Suomessa varoja huomattavasti vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.
Myös alueelliset erot hoidossa näyttävät syövän osalta olevan totta. Yksikön koko ei niinkään näytä olevan selittävänä tekijänä paremmille tuloksille, vaan uusimman tiedon ja hoidon käyttö yksikössä. Tällöin ratkaisevaksi asiaksi syövän hoidossa voi nousta oman alueen hoitokulttuuri ja taloudelliset panostukset uusiin hoitotekniikkoihin ja lääkkeisiin.
Säästöjen keskellä olisi tärkeää ymmärtää, että henkilöstön kouluttautuminen on suoraa panostusta alueen asukkaiden terveyteen. Kulttuuria voi muuttaa. Yksikin työhönsä intohimoisesti suhtautuva alan ammattilainen voi omalla panoksellaan nostaa omien potilaidensa saaman hoidon huippuunsa.
Meissä suomalaisissa on myös eroa potilaina. Toisilla alueilla ihmiset hakeutuvat hoitoon varhain, kun taas toisaalla hoitoon mennään vasta läheisten pakottamana. Mitä myöhemmin hoito aloitetaan, sitä vaikeampi hoitopolku on. Jokainen meistä tuntee oman kehonsa parhaiten. On uskallettava kuunnella itseään, ja otettava kuulemansa todesta.
Suomen on tehtävä työtä, jotta voisimme olla syövän hoidossa maailman kärjessä. Syöpälääkkeiden korvattavuutta on nopeutettava. Meillä on oltava varaa panostaa uusien hoitomuotojen käyttöönottoon ja syövän tutkimukseen. Esimerkiksi genomitiedon avulla voimme räätälöidä sairastavalle juuri oikeanlaisen hoidon.
Alueellisiin eroihin on myös puututtava. Syöpää sairastavalle on annettava kaikki mahdollinen tieto sairaudesta ja sen hoitovaihtoehdoista. Potilaalla on oikeus olla osallinen oman hoitonsa suunnittelussa.
Sillä mikään lääke ei voi olla liian kallis, kun ihminen on riittävän sairas.
