Kun nuorena opiskelijana astuin ensimmäisen kerran sisään yksityiseen vanhusten palvelutaloon, olin vaikuttunut. Kaunis sisustus ja palvelukulttuuri tuntuivat lähes paratiisilta. Pala palalta kuitenkin valkeni, ettei julkisivu ollut koko totuus.
Jouduin käymään sisäistä kamppailua vanhushoivan ammattietiikan ja bisneksen perussääntöjen välillä. Auttaminen ja auttamisella rahan tekeminen eivät tuntuneet sopivan samaan työnkuvaan. Kattokruunujen loisteessa hoitajat joutuivat taistelemaan muun muassa palkoistaan. Lopulta kauniit myyntipuheet tuleville asukkaille alkoivat tuntua tyhjiltä, ja oma toiminta siten valheelliselta. Oli lähdettävä pois, ettei olisi lakannut välittämästä. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, suomalaiset kysyvät itseltään samaa: voiko lapsilla, vammaisilla ja vanhuksilla tehdä bisnestä? Vastaus on häpeällinen.
Viime vuosina paine tuottaa vanhuspalveluita kustannustehokkaammin on kasvanut entisestään. Tehokkuus ei tarkoita sitä, että tehtäisiin oikeita asioita, kuten nyt näemme. Hoitajien työlistalle on lisätty hoivatyötä avustavien palveluiden tekeminen, ja samalla vähennetty ruokahuollosta, viriketoiminnasta ja siivouksesta alan ammattilaisia. Kirjaustavoitteet ovat lisänneet työtä tietokoneen parissa, poissa asiakkaiden luota. Kun muuta työtä on ollut enemmän, on jotain aikaisemmasta pitänyt jättää vähemmälle huomiolle tai tehdä huonommin. Märässä vaipassa istuttamiset ja aamiaisen antamiset puolilta päivin kertovat selviytymistaistelusta. Tehokkuus näkyy plussana rahassa, mutta miinuksena laadussa. Lopputulos on kaikkien kannalta järkyttävä.
Pahimmat laiminlyönnit ovat johtaneet kuolemaan, mutta huomiotta ei saa jättää myöskään aiheutettua turvattomuutta ja kärsimystä. On käsittämätöntä, miten hoivakoti on voitu jättää jopa kokonaan ilman työntekijää aamu- ja iltavuorojen välillä. Maan tapana tuntuu olleen työvuorolistoilla olevat haamuhoitajat, joilla asiat on saatu näyttämään paperilla hyviltä. Toimintatapa kertoo johdon syvästä välinpitämättömyydestä, jonka seuraukset näkyvät hoivan tasossa ja henkilöstön työpahoinvointina.
Olen miettinyt, onko itselläni varaa syyttää asiassa muita sormella. Ei ole. Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen päättäjänä joutunut erehtymään, oppimaan ja perehtymään lisää. Olen joutunut etsimään totuuden toista puolta tehokkuusväitteiden, säästövaateiden sekä ihmeenä pidetyn kilpailuttamisen edessä. Rohkeus ja voima vaikuttajana on kuitenkin kasvanut ihmisten yhteydenottojen myötä. Näiden ihmisten kohtalot ovat suututtaneet, ja saaneet toimimaan.
Kaikesta tästä, mitä alalla on jo vuosia tiedetty, syntyi lopulta maan laajuinen kohu. Toivon, että viimeistään nyt jokainen laiminlyönti nousee esiin sekä yksityisellä että julkisella puolella. En ymmärrä vetoomuksia olla puhumatta alan ongelmista maineriskin takia. Keskustelu ei alan houkuttelevuutta heikennä, vaan todellisuus, jonka omaiset, opiskelijat ja työntekijät kohtaavat joka päivä. Ala kiinnostaa kyllä, kun työnsä saa tehdä hyvin ja uupumatta.
Muutos ei ole helppo, eikä ole olemassa vain yhtä toimenpidettä, jolla kaikki muuttuu paremmaksi. Se ei silti oikeuta sanomaan, etteikö lakiin tarvita minimihoitajamitoitusta. Vahvalla valvonnalla ja rikeseuraamuksilla on kitkettävä kaikenlainen keinottelu aina haamuhoitajista, muistisairaiden sitomiseen ja vanhusten hyvinvoinnista tinkimiseen. Haavoittuvassa asemassa olevien suomalaisten hoivatyö ei voi olla kansainvälisten sijoittajien armoilla.
