Päiväkotijärjestelmä, kaikille ilmainen peruskoulu ja jatkokoulutus aina tohtoriasteelle asti ovat mahdollistaneet sen, että Suomesta on tullut yksi maailman koulutetuimmista ja menestyneimmistä kansakunnista toisen maailmansodan jälkeen.
Päättäjänä ihailen sitä näkemyksellisyyttä ja rohkeutta, joka aikoinaan vallassa olleilla kansanedustajilla oli aikana, jolloin maata oltiin vasta rakentamassa eikä rahaa ollut. Jopa 1990-luvun syvimmässäkin lamassa tehtiin päätös investoida koulutukseen. Juuri se ohjasi OECD:n mukaan Suomen uudelle kasvu-uralle. 2010-luvun talouden taantumassa tehdään erilaisia arvovalintoja, jonka seurauksia tutkitaan vasta tulevaisuudessa.
Nyt päätetyt kansakunnan sivistykseen kohdistuvat leikkaukset ulottuvat kaikille koulutusasteille varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin. Yliopistojen leikkaukset tarkoittavat ensisijaisesti tukitoimintojen karsimista, mutta ne väkisinkin vaikuttavat opetushenkilökunnan mahdollisuuksiin tehdä työtään opiskelijoiden parissa, sillä hallinnon tehtäviä siirtyy entistä enemmän heille.
Peruskoulussa opetusryhmien kasvaessa yksilölliseen opetukseen ja jokaisen oppijan erityispiirteiden huomioimiseen on opettajilla entistä vähemmän aikaa. Samaan aikaan suomalaisten lukutaidon tiedetään heikentyneen. Ilman vankkaa kaikille kansalaisille tärkeiden perustaitojen hallintaa jatkokoulutukseen hakeutuminenkin on vaikeaa. Nyt luodussa tavoitteiden ja säästöjen yhtälössä ei siis ole järkeä.
Haluammeko todella rapauttaa sen kantavimman pohjamme, jonka varaan pienen kansakunnan tulevaisuutta kannattaa rakentaa?
Opintotukeen suunnitellut jopa 25 prosentin leikkaukset vaikuttavat erilaisista taustoista tuleviin opiskelijoihin erilaisesti. Toiset tekevät ehkä enemmän töitä opiskelujen ohella, jolloin opintoaika voi taas tavoitteista huolimatta pidentyä. Toiset turvautuvat vanhempiinsa tai ottavat enemmän opintolainaa, kattaakseen opintojen aikaisia kulujaan.
Toiset taas jättävät hakeutumatta opiskeluihin, sillä perheellä ei ole varaa tukea opiskelijaa taloudellisesti, eikä vähävaraisista perheistä tulevilla ole enää uskoa mahdollisuuksiinsa maksaa lainaa takaisin tulevaisuudessa. Ei ainakaan tässä työttömyystilanteessa. Tutkimusten mukaan nimittäin yksinhuoltajaäitien lapsista vain 18 prosenttia ottaa opintolainan, kun taas korkeasti koulutettujen vanhempien lapsissa luku on 30 prosenttia. Opiskelijoiden lainanotto on sitä todennäköisempää mitä korkeampi vanhempien sosioekonominen asema on.
Maksuttoman koulutuksen ja opiskeluaikaisen toimeentulon takaamisen tarkoituksena on ollut myös purkaa koulutustason periytyminen, mikä ei tapahdu nopeasti. Matalammin koulutettujen lapset ovat yhä aliedustettuja korkeakouluissa, ja koulutuksella on selvä yhteys ihmisen sosioekonomiseen asemaan ja muuhun hyvinvointiin.
Korkeakoulututkinto kaikille ei ole tietenkään tarpeellinen. Toisaalta pärjätäksemme kilpailussa maailmalla myös tulevaisuudessa ja vastataksemme työelämän muutokseen tarvitsemme yhä vain erikoistuneempaa osaamista ja jopa koulutustason nostoa nykyisestä. Nyt tavoitteen saavuttaminen vaikuttaa vaikealta.
Kaikki nyt tehtävät päätökset herättävät laajemman huolen koulutusjärjestelmämme tulevaisuudesta. Kyseessä eivät ole pelkät yhden vaalikauden säästötoimenpiteet, vaan muutokset, joilla voi olla suuremmat vaikutukset kuin vielä ymmärrämmekään.
Suomalainen järjestelmä on tiedetty maailman huipuksi, eikä se ole edes kallis: varhaiskasvatukseen panostettu euro tulee takaisin seitsenkertaisena. Suomalainen peruskoulu on maailman tehokkain, ja koulutusmenojen osuus on ainoastaan 12,2 prosenttia kaikista julkisista menoista. Luku on OECD-maiden keskiarvon alapuolella.
Yhdysvalloissa rahallinen panostus oppilasta kohden on maailman kärkeä, mutta silti sikäläinen järjestelmä on hyvin epätasa-arvoinen, ja oppimistuloksissa maa on keskikastia.
Me emme voi kilpailla globaaleilla markkinoilla tuotantomäärillä tai tuotteiden hinnalla, ainoastaan korkealla osaamisella. Korkea osaaminen edellyttää sitä, että kaikilla on tulevaisuudessakin mahdollisuus kouluttautua, ja tasa-arvoiset lähtökohdat tälle on luotava jo lapsuudessa.
Hitaampien oppijoiden tai erityistä tukeva tarvitsevien ei saa antaa pudota kelkasta. Ei voi olla niin, että tulevaisuutemme tekijöitä tulee jatkossa vain parhaimmin toimeentulevista perheistä ja hienoimmista kouluista.
