Työ on paras keino saada aikaan talouskasvua ja hyvinvointia, sanotaan. Sen lisäksi usein todetaan, että työ itsessään synnyttää hyvinvointia tekijälleen. Molemmat väitteet pitävät varmasti paikkaansa. Sen vuoksi kaikki työn saamiseen liittyvät ongelmat ja ratkaisut ovat sekä valtion että ihmisen itsensäkin intressissä. Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että emme halua uskoa työttömienkin haluavan työllistyä. Yhteiskunnallinen puhe työstä on erilaisesti arvolatautunutta kuin puhe työttömyydestä. Etenkin talouden taantuman aikana arvot ja toimet työttömiä kohtaan kovenevat, vaikka juuri sen hetkinen työttömyys on mitä suurimmassa määrin työpaikkojen puutteesta johtuvaa työttömyyttä. Näin on ollut viime vuosienkin taantuman aikana.
Jos ajattelemme, että työttömyys on itse aiheutettua tai valittua, päädymme etsimään keinoja asian ratkaisemiseen rangaistuksista. Tällaisesta filosofiasta kumpuaa hallituksen uusin esityskin. Hallitus sopi jo viime kevään kehysriihessä työttömyysturvan aktiivimallista, jonka tarkoitus on kannustaa työttömiä aktiivisuuteen. Mallissa työttömyyden jatkuessa yli kolme kuukautta työttömyysturvaan tulisi kuukausittainen omavastuupäivä. Omavastuupäivän voisi välttää olemalla aktiivinen eli käymällä työssä tai osallistumalla työllisyyttä tukeviin toimenpiteisiin, kuten työkokeiluun tai työvoimakoulutukseen.
Työttömyysetuus pysyisi normaalina, jos työnhakija on esim. työllistynyt kolme työpäivää tuon kolmen kuukauden eli 65 työttömyysetuuden maksupäivän aikana. On perusteltua sanoa, että kannustinmalli on tosiasiassa työttömyysturvan leikkaus, joka on kääritty monimutkaiseen pakettiin.
Todellinen vaara on, että leikkaus kohdistuu kaikkein heikoimmin työllistyviin ihmisiin. Työttömyysturvan tiukentamiseen tähtäävät toimenpiteet eivät sovellu työttömiin, jotka tarvitsevat henkilökohtaista ohjausta ja tukea työllistyäkseen. Malli ei siis huomioi työttömien erilaisia tilanteita ja toimintakykyä, eikä myöskään sitä, että työvoimapoliittisten toimien määrärahoja on leikattu rajulla kädellä. Esimerkiksi järjestöjen mahdollisuutta työllistää palkkatuella muuten heikosti työllistyviä ihmisiä on heikennetty merkittävästi.
Työttömien kurittaminen on epäinhimillistä, mutta se ei ole myöskään järkevää politiikkaa. Malli voi johtaa syrjäytymiseen ja pahentaa sitä sekä ajaa ihmisiä toimeentulotuen piiriin. Tämä ei paranna työllistymisen edellytyksiä eikä ihmisten hyvinvointia. Jos työttömille halutaan asettaa lisävelvoitteita, myös viranomaisten velvollisuutta tarjota palveluita on lisättävä. Nyt pelkona on, että esitys vie nykyiset vähäisetkin virkailijat yhä enemmän koneen taakse selvittämään keneltä evätään tuki. Tämä on täysin väärä suuntaus, sillä vaikuttavuutta voidaan lisätä vain kohtaamalla kasvotusten työttömät työnhakijat ja paneutumalla yhdessä työllistymisen esteiden poistamiseen. Suomi voisi ottaa mallia esimerkiksi Tanskasta, jossa yhdellä työvoimavirkailijalla on 14 asiakasta. Suomessa luku on yli 280. On täysin selvää, että se tuki, jota esimerkiksi pitkäaikaistyötön tilanteessaan tarvitsee, on tuollaiselle asiakasmäärälle mahdotonta antaa.
Sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot. Riittääkö suomalaisten ymmärrys uudistukselle myös silloin, kun keinot ovat jo vähän kyseenalaiset ja tarkoituskaan ei toteudu?
