Lähisuhdeväkivallan uhrin suojelemiseksi astui vuonna 1999 voimaan laki lähestymiskiellosta. Kymmenen vuotta myöhemmin lähestymiskieltoja määrätään noin 1500 – 2000 vuosittain. Kahdeksankymmentä prosenttia näistä kielloista liittyy parisuhteeseen. Laki lähestymiskiellosta tunnistaa kotirauhan rikkomisen ja uhkailun. Nykyisen lain rankaistavien tekojen piiriin ei kuitenkaan kuulu toisen henkilön jatkuva seuraaminen, oleskelu tämän kodin lähistöllä tai jatkuva yhteydenotto. Nämä häirinnän muodot voidaan tunnistaa vainoamiseksi. Vainoamisen kieltäminen lailla parantaisi mahdollisuutta turvata uhrin asemaa. Tällainen vainoaminen on hyvin usein pitkäaikaista. Se on uhrilleen monin tavoin stressaavaa. Vainoaminen aiheuttaa pelkoa, ahdistusta, masennusta ja sosiaalisia häiriöitä. Eikä turhaan, sillä 30 prosenttia vainoamisista päättyy väkivaltaan.
Eduskunnassa on vireillä lakialoite vainoamisen kriminalisoimisesta. Allekirjoitin lakialoitteen, koska kaikenlaisen väkivallan kitkemiseksi pitää tehdä kaikki mahdollinen. Vainoaminen on jo kriminalisoitu yhdeksässä Euroopan unionin jäsenvaltiossa. Ruotsissa laki astui voimaan tämän vuoden lokakuussa. Suomessakin arvioidaan yli 100 000 ihmisen altistuvan vuosittain vainoamiselle. Yksikin ihminen on jo liikaa.
Vainoaminen on usein seurausta jo parisuhteessa näkyneestä uhkailusta. Kyse on monin tavoin pyrkimyksestä toisen ihmisen kontrollointiin. Tällainen väkivaltainen henkilö kärsii usein huonosta itsetunnosta, hylätyksi tulemisen pelosta ja sairaasta mustasukkaisuudesta. Väkivallalla hän yrittää hallita puolisoa. Se on usein lapsuudenperheestä opittua mallikäyttäytymistä. Yhä edelleen uskotaan, että väkivallan tekijän tai uhrin voi erottaa väkijoukosta helposti. Totuus kuitenkin on, että lähisuhdeväkivalta ei katso yhteiskuntaluokkaa. Perheväkivaltaan liittyy syvää häpeää, jonka vuoksi väkivalta jää usein perheen omaksi salaisuudeksi.
PMMP:n laulussa lauletaan: ” Kaikki sanoo sävyyn säälivään: oma vika kun tällaiseen jään, mut en tiedä enää itsekään, ketä pelkään. En ole nainen, en yhtään mitään – kidutettu eläin häkissään.” Väkivaltaa kokemattoman on vaikea ymmärtää, miksi uhri jää parisuhteeseen. Ulkopuoliselle parisuhteen väkivalta näyttää erilliseltä ilmiöltä. Helposti eroteltavalta asialta, johon on helppo ratkaisu – lähteminen. Ulkopuolinen ei ymmärrä sitä, miten taitavasti väkivaltainen ihminen punoo verkkoaan uhrin ympärille niin, että verkosta irtautuminen on äärimmäisen vaikeaa. Kuristavan verkon punominen tapahtuu vuosien aikana henkisen alistamisen, mitätöimisen ja eristämisen keinoin, jonka seurauksena uhrin ymmärrys totuudesta hämärtyy. Pelko estää myös puhumasta asiasta kenellekään.
Meidän, joilla on vapaus asiasta puhua, tulisi puhua väkivallasta kuuluvalla äänellä. Meidän tulisi puhua asiasta joka paikassa. Meidän tulisi antaa voimakas viesti siitä, että se on väärin ja tuomittavaa. Meidän tulisi puhua siitä siksi, että uhrin ymmärrys totuudesta voimistuisi ja rohkeus avun hakemiseen vahvistuisi. Meillä jokaisella on velvollisuus sanoa ääneen: ”Joku raja!”
