7-vuotias sukulaispoika istui kanssani maailmanpyörässä. Aiemmin päivällä hän oli kertonut minulle kärsivänsä korkean paikan kammosta. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä kanssani rauhallisena kohti taivasta kohoavassa kapselissa. Hieman jännittyneenä hän seurasi korkeuksista alla käveleviä pikkuruisia ihmisiä ja kerrostalojen kattoja. Kysyin häneltä, että tuntuuko korkeus pahalta. Hän pudisti päätään, ja muutaman kiepin jälkeen tokaisi, että hän on nyt voittanut korkean paikan kammonsa. Minua hymyilytti. Sanoin, että ehkä et kärsinytkään ihan kammosta, vaan sinua vain pelotti korkeat paikat. Lapsen konkreettinen pelko ja sen osoittaminen avoimesti sai minut miettimään itseäni. Yhä edelleen aikuisenakin minua pelottaa moni asia. Olen kuitenkin oppinut, että pelostaan voi päästää irti, kun ensin uskaltaa sen itselleen tunnustaa.
Äkkiseltään pelko tuntuu yhteiskunnassamme melko vieraalta tunteelta. Ikään kuin pelkoa olisi sallittua tuntea vain todellisessa hädässä. Pelosta puhutaan silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta tai jonkin käsittämättömän asian uhatessa koko yhteiskuntaa. Me sanomme ääneen pelkäävämme luonnonkatastrofia, sotia tai hallitsemattomasti leviäviä tautiepidemioita. Arkielämässä harva puhuu peloistaan ääneen. Pelkoa ei ole soveliasta näyttää, koska silloin joku voisi pitää heikkona. Ehkä juuri siksi olemme halunneet häivyttää tavallisimmat pelkomme puhumalla mieluummin kammoistamme. Pelko kätketään syvälle sisimpäämme niin piiloon, että sen olemassaolo unohtuu itseltäkin.
Pelko kuitenkin elää arjessamme. Se on läsnä kodeissamme ja työpaikoillamme. Pelko on tietämättämme joskus ovela ja pirullinen. Se naamioituu hämätäkseen joksikin muuksi tunteeksi, ja siksi sen tunnistaminen on usein niin vaikeaa. Meille on tutumpaa olla epäluuloisia pomon uusia ehdotuksia kohtaan, kohtuuttoman vihaisia puolison iltamenosta tai tuomitsevia naapurin uutta, normaalista poikkeavaa perhettä kohtaan. Meidän sanotaan silloin olevan muutosvastaisia, mustasukkaisia tai suvaitsemattomia. On helpompaa leimata meidät jonkinlaisiksi kuin kysyä toiselta tai itseltään – miksi. Miksi oikeasti olen mustasukkainen? Miksi vastustan tätä muutosta näin voimakkaasti? Miksi en voi hyväksyä ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä?
Mustasukkaisuutta, muutosvastarintaa ja suvaitsemattomuutta yhdistää yksi asia. Lähes aina niiden takaa löytyy pelko. Luulen, että yhteiskuntamme yleisin tunnistamaton pelon aihe on se, että minä en riitä – puolisona, työntekijänä tai sellaisena kuin olen. Jos pelkoaan ei tunnista tai sitä ei saa sanottua ääneen, se näkyy muille ihmisille negatiivisena käytöksenä. Myös auttaminen ja vastaan tuleminen on silloin vaikeaa. Mustasukkainen ja kontrolloiva puoliso suututtaa enemmän kuin herättää haluja ymmärtää toisen pelkoa hylätyksi tulemisesta. Työpaikalla kaikkea muutosta vastustavalle on vaikea tarjota apua uuden oppimiseksi tai mielekkään työnkuvan löytymiseksi, kun pelko omasta asemasta tai uudessa ympäristössä pärjäämisestä myrkyttää vastustajan asenteen ja halun oppia uutta. Tunnistamattomana pelko johdattaakin meidät katalasti suoraan kohti pelkäämiämme asioita. Joskus taas pelkojaan on helpompi paeta kuin kohdata ne.
Kun lapsi pelkää pimeää, tuntuu se usein aikuisesta turhalta. Lapsen pimeän pelko on kuitenkin turvallisen todellisuuden kadottamista silmistään. Aivan samoin aikuista huolestuttaa epävarmuus tulevasta. Se voi joskus johtaa varmisteluun sellaisissakin tilanteissa, joissa olisi uskallettava hypätä tuntemattomaan. Kuitenkin jotta voisi hypätä, on luovuttava paikoillaan kiinni pitävästä pelosta. Aikuisena on aina uudelleen ja uudelleen kerättävä rohkeutensa ja päätettävä, ettei elä elämäänsä pelon kautta. Ja juuri silloin on uskallettava luottaa. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Ja siihen, että minä riitän sellaisena kuin olen.
