Suomalainen talouskeskustelu on viime aikoina ollut melko yksiäänistä. Lähes kaikissa puheenvuoroissa etsitään nopeita säästökohteita kuntatalouden ja valtion kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. Vähemmän kuitenkin puhutaan päätösten vaikutuksista ihmisten arkeen ja pidemmällä aikavälillä yhteiskuntamme toimivuuteen.
Tiukkaan taloudenpitoon liittyvät näkökulmat ovat toki tärkeitä. Suomalaiset kyllä ymmärtävät jo, että tulevaisuutemme turvaksi talouden ongelmiimme on etsittävä ratkaisuja. Olemme realistinen kansa, joka ei haihattele eikä pakene vastuutaan. Meidän olisi kuitenkin nyt nähtävä myös metsä puilta, ymmärrettävä yksittäisten säästötoimien vaikutus kokonaisuuteen ja tulevaisuuteemme muustakin kuin talouden näkökulmasta.
1990-luvun laman jäljet ovat näkyneet yhteiskunnassamme aina tähän uusimpaan lamaan asti. Suuri lama jätti viimeisimmän talouskasvun vuosiksikin julkisen talouden velan ja työttömyyden korkeammalle asteelle kuin ennen edellistä lamaa. Kuitenkin samaan aikaan valtaosa suomalaisista vaurastui ja elintaso koheni. Yhteiskuntamme muuttui 20 vuodessa muutenkin. Tämän uuden lamamme kynnyksellä olimme väestönä vanhempia, asuimme pienemmissä kotitalouksissa, olimme velkaantuneempia ja ylipainoisempia sekä selkeästi eriarvoisempia kuin 90-luvun laman alkaessa.
Hyvinvointierojen kasvu näkyy kaikkialla. Sen huomaa kouluissa, terveyskeskuksissa ja asuinalueilla. Epäoikeudenmukaisuuden tunne hyvinvoinnin jakautumisesta ei paina ainoastaan köyhän mieltä. Se vähentää kansalaisten keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä luottamusta yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteiskunnassa turvattomuus ja levottomuudet lisääntyvät. Myös hyvin toimeentulevien usko yhteiskunnan kykyyn luoda turvaa oman tai läheisen sairauden, työttömyyden tai köyhyyden varalle heikkenee.
Yksi Suomen hyvinvointiyhteiskunnan menestyksen avaimista on ollut juuri tasa-arvoisuus, ihmisten keskinäinen luottamus ja yhteen hiileen puhaltaminen vaikeina aikoina. Jos se menetetään, ei uusi talouskasvukaan pelasta meitä tältä paljon taloudellista kestävyysvajetta suuremmalta tuholta.
Eriarvoisuuden vähentäminen pitäisi olla nyt yksi tärkeimmistä suomalaista päätöksentekoa ohjaavista tavoitteistamme, mutta juuri tällaisina vaikeina taloudellisina aikoina on vaara, että tämä tavoite unohtuu. Nyt käytävässä talouskeskustelussa on tuotava entistä enemmän esiin se, mihin viime lamassa tehdyt päätökset johtivat ja otettava siitä opiksi. Valtion on nimittäin aina vaikeampi reagoida tuleviinkin talouden heilahteluihin, jos sen kansa on jatkossa entistä sairaampaa, eriarvoisempaa ja eripuraisempaa. Eikä ole syytä unohtaa, että myös luottoluokittajat seuraavat sosioekonomisia eroja arvioidessaan valtioiden velanmaksukykyä.
Suomalaisten hyvinvoinnin ytimen muodostavat hyvä terveys ja turvattu toimeentulo. Ongelmat jommassakummassa näkyvät usein välittömästi hyvinvoinnissa. Kansalaisten väliset erot terveydessä ja toimeentulossa näkyvät taas pitkällä aikavälillä hyvinvointiyhteiskunnassa. On siis selvää, että yhteiskunnan ja yksilöiden taloudellisen tilanteen parantamiseksi tarvitaan työikäiselle väestölle työtä. Säästöjen ja rakenteellisten uudistusten keskelläkin on kuitenkin huolehdittava myös hyvästä terveydestä ja eriarvoisuuden poistamisesta.
Suomi on juuri tasa-arvoisuutensa ansiosta luottamusyhteiskunta. Luotamme, että yhteiskunnan turvaverkko toimii ja ketään ei jätetä. Markkinoiden epävarmuuden kasvaessa luottamusyhteiskunta on myös kilpailutekijämme. Kun talouden yllätykset vaativat nopeaa suunnanmuutosta ja globaalit kriisit paikallista väliintuloa, on luottamusyhteiskunta vahvoilla. Nyt tehtävät päätökset joko vahvistavat hyvinvointiyhteiskuntaamme tai murentavat sitä, sillä tämän sukupolven hyvinvointiyhteiskunta joko tuottaa tai jättää tuottamatta seuraavan sukupolven hyvinvointiyhteiskunnan.
Kirjoitus on julkaistu Länsi-Suomi -sanomalehdessä kolumnina 13.1.2015
