Hyvinvointia vauvasta vanhuksiin

Minulle on tärkeää:

Hyvinvointia vauvasta vanhuksiin

Suomalaisten hyvinvoinnin ytimen muodostavat hyvä terveys ja turvattu toimeentulo. Ongelmat jommassakummassa näkyvät usein välittömästi hyvinvoinnissa. Kansalaisten väliset erot terveydessä ja toimeentulossa näkyvät taas pitkällä aikavälillä hyvinvointiyhteiskunnassa. On siis selvää, että yhteiskunnan taloudellisen tilanteen parantamiseksi tarvitaan työikäiselle väestölle työtä. Hyvinvointipalveluita on kehitettävä ja panostettava entistä enemmän ennaltaehkäiseviin palveluihin. Lapsiin ja perheisiin on investoitava. Jokainen suomalainen ansaitsee myös arvokkaan ja turvallisen vanhuuden.

Väestömme terveydentila on kokonaisuudessaan 2000-luvulla kohentunut, mutta sosiaaliryhmien, siviilisäätyjen ja sukupuolten väliset terveyserot ovat pysyneet suurina. Työikäisillä on jopa selkeitä terveys- ja kuolleisuuseroja varallisuuden mukaan katsottuna. Vähemmän koulutetuilla työntekijöillä, työttömillä ja pienituloisilla ihmisillä on huomattavasti lyhyempi elinajanodote, koska elintavat ovat epäterveellisemmät ja terveydenhuollon palveluita ei saada tarpeeseen nähden riittävän ajoissa. Lapset perivät vanhemmiltaan koulutustason ja köyhyyden. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei pysty enää katkaisemaan pahoinvoinnin periytymistä. Tämä on järjestelmämme alisuoriutumista, johon on tultava muutos.

Universaaleilla peruspalveluilla tavoitetaan kaikki lapset ja nuoret. Ennaltaehkäisevä neuvolajärjestelmä, laadukas varhaiskasvatus ja lapsen kehitystä tukeva koulu luovat edellytykset tasa-arvoisuudelle ja hyvinvoinnille. Hyvät peruspalvelut lapsille ja heidän perheilleen vähentävät tarvetta erityispalveluille. On inhimillistä ja taloudellisesti järkevää panostaa lasten ja nuorten hyvinvointiin.

Hyvinvointierojen kasvu näkyy kaikkialla. Sen huomaa kouluissa, terveyskeskuksissa ja asuinalueilla. Epäoikeudenmukaisuuden tunne hyvinvoinnin jakautumisesta ei paina ainoastaan köyhän mieltä.  Se vähentää kansalaisten keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä luottamusta yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteiskunnassa turvattomuus ja levottomuudet lisääntyvät. Myös hyvin toimeentulevien usko yhteiskunnan kykyyn luoda turvaa oman tai läheisen sairauden, työttömyyden tai köyhyyden varalle heikkenee.

Kaikkein haavoittuvimmissa asemissa olevat ryhmät käyttävät palveluja ja tulonsiirtoja pitkäaikaisesti. Monesti kyse on pienituloisista eläkeläisistä, mutta myös työmarkkinoilta pitkäaikaisesti syrjäytetyistä ja osatyökykyisistä ihmisistä. Keskeinen haaste on tilanteen jatkuvuus, jolloin riippuvuus palveluista ja tulonsiirroista on osa jokapäiväistä elämää.

Väestörakenteen muutos seuraavan parinkymmenen vuoden aikana lisää palveluntarvetta sosiaalipalveluissa noin 70 prosentilla ja terveydenhuollossa noin 20 prosentilla nykytasoon verrattuna. Eliniän pidentyessä eläkeikäisten määrä kasvaa voimakkaasti, mutta samalla väestö on aiempaa pidempään tervettä ja toimintakykyistä. Viimeisten elinvuosien palvelutarve ei kuitenkaan yksilötasolla näytä vähenevän, mistä johtuen palvelutarve kokonaisuutena kasvaa voimakkaasti.

Vanhuspalveluiden tasoa parannetaan uusia toimintatapoja ja henkilöstön osaamista kehittämällä. Vanhuspalveluissa työskentelevien työn helpottaminen ja inhimillisesti kestävä vanhustenhoito edellyttävät sitä, että työtä on tekemässä riittävä määrä henkilöstöä. Sama laatutaso ja normitus koskettavat vanhuspalveluita niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla, niin palveluasumisessa kuin kotihoidossakin. Vanhusten palveluasumista on oltava riittävästi tarjolla ja erilaisia asumisen muotoja kehitetään. Palveluasumisen maksut eivät saa tulla käyttäjilleen kohtuuttomiksi eivätkä ylittää laitoshoidon maksuja.