13-vuotias poika lähtee koululuokasta aina ulos viimeisenä, jää seisomaan välitunnilla aivan koulun ulko-oven viereen ja pujahtaa ensimmäisenä sisälle kouluun välitunnin päätyttyä. Se on hänen tapansa varmistaa itselleen hetken rauha ja turva. Hänen on välteltävä kiusaajia, pysyttävä lähietäisyydellä opettajasta ja luotava omat selviytymiskeinot, jotta välttyisi kipeiltä potkuilta jalkoihin, ilkeiltä nimityksiltä ja tuon kaiken aiheuttamalta häpeältä. Pojalle koulu on joka päivä selviytymistaistelua.
Koulukiusatun lapsen vanhempi tekee kaikkensa kiusaamisen loppumiseksi. Yhteydenotto koulun opettajaan tai lasten vanhempiin tuntuu oikealta ja varmalta keinolta puuttua koulukiusaamiseen. Kun puhuttelut, rangaistukset ja vetoomukset eivät auta, jää vanhemmalle jäljelle kiukku ja epätoivo. Miten voi olla mahdollista, ettei kiusaamista saada loppumaan? Miten minun lapselleni käy, jos kiusaaminen jatkuu? Normaalista arjesta alkaa muodostua painajainen, joka joskus päättyy siihen että kiusattu vaihtaa koulua. Se tuntuu sekä lapsesta että vanhemmasta epäoikeudenmukaiselta, mutta lopulta ainoalta ulospääsyltä tilanteessa.
Iäkkään ihmisen kunnon romahtaminen tai muistin heikkeneminen aiheuttaa aikuiselle lapselle murhetta. Oman vanhemman vanhetessa lapsesta tuleekin jonkinlainen huoltaja. Mielessä pyörivät kysymykset siitä, pärjääkö äitini vielä tuossakin kunnossa kotona, tunteeko hän olonsa turvattomaksi ja hoidetaanko häntä ihmisarvoisesti. Avun saaminen voi tuntua hankalalta. Omaisen toive hoidon tarpeesta voi poiketa täysin ammattilaisten arviosta. Joskus jopa hoidon laatu suututtaa. Läheiselleen toivoo parasta mahdollista – inhimillistä kohtelua, kodinomaista asumista ja hyvää huolenpitoa.
Terveyskeskuksesta aikaa varaava saa vastauksen, ettei meillä ole antaa aikoja. Soittajalle saatetaan sanoa, että kannattaa kääntyä yksityisen lääkärin puoleen, jos et sitten halua yrittää saada aikaa uudelleen ensi viikolla, kun seuraavat ajat taas jaetaan. Ihminen hätääntyy, sillä yksityislääkäriin ei olisi varaa, mutta tarve lääkäriajalle on todellinen. Päivystykseen mennessään hänelle taas todetaan, että asia kuuluisi hoitaa ajanvarausvastaanotolla, ei päivystyksessä. Apua hakeva ihminen on ymmällään. Tämä ei voi olla Suomi. Suomessa apua tarvitseva ei voi tulla näin torjutuksi.
Suomen sanotaan olevan yhteiskunta, jossa sairaista ja heikommista pidetään huolta. Se on tarkoittanut sitä, että riittävän korkean verotuksen turvin maahamme on voitu luoda kaikille kansalaisille yhtäläinen palvelujärjestelmä. Jos apua tarvitseva ei palvelua kuitenkaan saa, syö se järjestelmämme uskottavuutta. Erityisesti silloin kun ihminen ei tule kohdatuksi ja kuulluksi. Tieto palveluiden olemassa olo ei helpota, jos käytännössä joutuu kuitenkin taistelemaan saadakseen apua. Sairaana ja hädissään toivoo, että joku muu ottaisi kantaakseen vastuun hoidosta ja huolenpidosta. Entä miten käy ihmisen, jolla ei ole omaisia, jotka taistelevat hänen puolestaan? Entä ne, jotka ovat itse liian väsyneitä taistellakseen? Onko hyvinvointiyhteiskuntamme muuttunut hyvinvointitaistelua läheisiltä vaativaksi yhteiskunnaksi?
Syitä nykytilanteeseen on varmasti monia. Yksi asia on kuitenkin selvä. Nykyiseen on tultava muutos. Jokainen apua tarvitseva ansaitsee vähintäänkin aidosti tulla kuulluksi. Jos luomme palveluidemme ympärille muureja, jotka pitävät kuntalaiset pois palveluista, olemme ymmärtäneet jotain perusteellisesti väärin. Omaisten voimavarat pitää saada suunnattua läheisensä tukemiseen sen sijaan, että he taistelevat järjestelmän kanssa. Jaettu huoli on osoitus luottamuksesta viranomaisia kohtaan. Sitä luottamusta ei ole varaa menettää. Eikä hyvinvointivaltiota tasa-arvoisuutta lisäävine palveluineen.
