Koti ei ole kaikille vanhuksille paras paikka asua

By 25.4.2018 toukokuu 2nd, 2018 Kirjoituksia

Viikko sitten löydettiin Helsingissä kotoaan vanhus, joka oli ehtinyt olla kuolleena jo viikkoja ennen kuin kotihoito löysi hänet. Tammikuussa uutisoitiin vanhuksesta, joka oli kuollut laiminlyönnin seurauksena kotiinsa. Viime talvena kuoli Espoossa omakotitalon tulipalossa kaksi vanhusta, joista toinen oli dementoitunut ja odotti pääsyä hoivakotiin. Jokainen näistä uutisista on pysähdyttävä. Mikä Suomessa on vialla, kun tällaiset uutiset nousevat mediaan säännöllisesti?

Meille on jo vuosikausia hoettu vanhusten hoidosta puhuttaessa, että ihmisen paras paikka on kotona. Mantraa toistamalla on haluttu saada aikaan muutos, jolla kunnista on purettu kallista laitoshoitoa ja pidetty vanhuuden vuoksi apua tarvitsevat ihmiset halvemmassa hoivassa kotona.

Tässä työssä on onnistuttu, sillä valtaosa yli 85-vuotiaista asuu kotonaan. Suurin osa heistä asuu yksin. Kotona asuvien ikäihmisten tärkeimmät auttajat ovat perhe ja omaiset. Kodin korostaminen on johtanut siihen, että osa kotona asuvista on asunnossaan vain säilössä. Edes vanhuksen oma toive päästä pois kotoa ei enää tunnu riittävän syyksi paikan saamiseksi muualta. Näiden ihmisten osalta voidaan jo puhua hoivakurjuudesta.

Vuosien 2010 ja 2015 aikana ympärivuorokautisen hoidon peittävyys laski 22 prosentista 19 prosenttiin. Siitä huolimatta kotihoidon kattavuus ei noussut. Vanhusten palvelujen saanti siis heikkeni. NordCare-tutkimuksen mukaan koti- ja ympärivuorokautisen hoidon kehitys Suomessa on muita Pohjoismaita huonompaa.  24/7-hoivan tarve ei ole vähentynyt eikä vähene, vaikka sitä tarvitaan nykyistä iäkkäämpänä. Uusi mantra pitäisikin nyt olla, että koti ei ole aina paras paikka ihmiselle asua.

Iäkkäille on oltava tarjolla myös ympärivuorokautista hoivaa tarjoavia asuinkoteja. Itse asiassa näiden paikkojen tarve kasvaa. Vaikka olemme yhä vanhempina yhä terveempiä ja toimintakykyisempiä, pidempään eläminen vain siirtää hoivatarvetta myöhemmälle iälle. Mitä korkeampi on ikä, sitä enemmän meillä on avuntarpeeseen johtavia toiminnan vajauksia.

Ikääntyneiden määrä väestössä kasvaa ikäluokkien kasvaessa, mutta samalla saamme myös pitää rakkaamme lähellämme aiempaa pidempään. Suomen väestöstä yli 90-vuotiaita oli vuoden 2017 lopulla n. 50 000. Seuraavan 18 vuoden aikana ennustetaan määrän tuplaantuvan. Tämän ikäluokan kasvu ei näy nyt tehtävässä vanhuspolitiikassa. Se on kuitenkin syytä ottaa huomioon, sillä yli 90-vuotiaiksi elävistä noin puolet sairastuu dementoivaan sairauteen viimeisinä elinvuosinaan. Ja juuri muistisairaudet ovat jo nykyisin suurin ympärivuorokautisen hoivan syy.

On häpeällistä, että kotona asumisen ongelmia ei suostuta näkemään, vaan esimerkiksi muistisairas jätetään asumaan kotiinsa yksin. Yksin asumista ei voi perustella sillä, että kotona käy useita kertoja päivässä hoitaja. Muun ajan ihminen on yksin, siis heitteillä. Muistisairaat ihmiset ovat yksi ryhmä, jotka tarvitsevat toisen ihmisen läheisyyttä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. He eivät suinkaan ole ainoita, joille koti voi muodostua hoivaloukuksi. Kotona asumisesta ei saa tulla vanhuksillemme pakkoa.